»Uneksivatko ihmiset nukkuessaan?»
»Eivät vain silloin», sanoi keijukainen, »usein he uneksivat hereilläänkin. Silloin he istuvat aatoksiinsa vaipuneina, pää hieman kallellaan ja katse painuneena etäisyyteen aivan kuin tahtoisi se nähdä taivaaseen saakka. Aina ovat heidän unelmansa kauniimmat kuin todellisuus, ja siksi me näyttäymme heille unelmissa.»
Mutta samassa painoi keiju pienen sormensa huulilleen, taivutti pienen kukkivan jasmininoksan sivulle ja työnsi Maijan hieman eteenpäin.
»Katso nyt alas», hän kuiskasi hiljaa, »siellä näet, mitä olet toivonut.»
Silloin näki pieni mehiläinen kuutamonvarjossa olevalla penkillä istuvan kaksi ihmistä. Siinä oli neitonen ja nuorukainen. Tytön pää nojasi nuorukaisen olalle, ja nuorukaisen käsi oli kietoutunut suojelevasti tytön ympärille. He istuivat ääneti ja katsoivat suurin silmin yöhön. Näky oli niin rauhaisa kuin olisivat he molemmat siihen nukahtaneet, ja kaukaa kuului sirkkojen soitto, ja hitaasti, hitaasti kulki kuun valaistus lehdillä.
Ihastuneena katseli pieni Maija tytön kasvoja. Vaikka ne näyttivät kalpeilta ja surullisilta, hohti niistä samalla suurin onni, joka pani ne salaperäisesti loistamaan. Suurien silmien yläpuolella oli kultaiset hiukset, samanlaiset kuin keijukaisella, ja hiuksilla leikki kesäyön taivaan valo. Hänen puoliavoimilta punaisilta huuliltaan tuulahti kaihon ja autuuden henkäys, aivan kuin tahtoisi hän uhrata vieressään istuvan miehen onneksi kaiken, mitä hänellä oli omaa. Ja nyt hän kääntyi nuorukaiseen päin, taivutti hänen päänsä alas ja kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka loihti sellaisen hymyn nuorukaisen kasvoille, ettei Maija koskaan olisi luullut maisen olennon osaavan sillä tavalla hymyillä. Nuoren miehen silmistä loisti onnea ja voimaa aivan kuin koko suuri maa olisi hänen omaisuuttaan ja kuin kärsimykset ja vaivat olisivat maailmasta ikiajoiksi karkoitetut.
Maija ei halunnut tietää, mitä hän vastasi tytölle. Pienen mehiläisen sydän värisi, aivan kuin olisi se onni, joka säteili noista hänen alapuolellaan olevista ihmisistä, myös hänen omaisuuttaan.
»Nyt olen nähnyt ihaninta, mitä silmäni koskaan tulevat näkemään», hän kuiskasi hiljaa. »Nyt tiedän, että ihmiset ovat kaikkein kauneimmat silloin, kun he rakastavat toisiaan.»
Hän ei huomannut, miten kauan hän oli siinä lehtien takana istunut hiljaa ja katselemiseen vaipuneena. Kun hän kääntyi ympäri, oli kiiltomadon lamppu sammunut ja keijukainen poissa.
Ja lehtimajan ovesta hän näki kaukana taivaanrannalla hohtavan kapean, punertavan valojuovan.