Kahdestoista luku.
RUNOILIJA LEMMITTY SEITSENPISTEINEN.
Aurinko oli jo noussut korkealle pyökkien latvusten yläpuolelle, kun Maija seuraavana aamuna heräsi metsälinnassaan. Aluksi hän luuli, että kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli elänyt, olikin ollut vain kaunista unta, mutta sitten hän muisti tulleensa kotiin viileässä aamuhämärässä, ja nyt oli jo miltei puolipäivä. Kaikki oli kyllä ollut todellisuutta, hän oli kuin olikin viettänyt yön keijukaisen seurassa ja nähnyt ihmisiä, jotka olivat syleilleet toisiaan kuunvalossa jasminimajassa.
Ulkona paistoi aurinko kuumasti lehdille, tuuli puhalsi lämpimästi, ja hyönteisten kuorot kaikuivat. Oi, mitä tiesivät muut, ja mitä hän tiesi! Hän oli niin ylväs kokemuksistaan, ettei hän mielestään voinut päästä kyllin nopeaan ulos. Kaikki näkevät jo päältäni, arveli hän, mitä minulle on tapahtunut.
Mutta ulkona auringonpaisteessa meni kaikki vanhaa menoaan. Ei mikään ollut muuttunut, ei mitään muistuttamassa sinisestä yöstä. Hyönteiset tulivat, tervehtivät ja menivät, tuolla kedolla oli korkeiden kirjavien kesäkukkien yläpuolella, välkkyvässä lämpimässä ilmassa vilkasta liikettä. Maija tuli äkkiä surulliseksi. Hän tunsi, ettei koko maailmassa ollut ketään, joka otti osaa hänen onneensa tai murheisiinsa. Hän ei voinut päättää lentää muiden luo. Menen metsään, hän ajatteli, metsä on vakava ja juhlallinen, se sopii minun nykyiseen mielentilaani. Ei kukaan, joka nopeasti ja ajattelematta kulkee raivattuja teitä pitkin, aavista, miten paljon salaperäistä ja ihmeellistä metsän pimennot kätkevät. Sitä varten täytyy taivutella pensasten oksia pois tieltään tai antaa katseensa lentää lillukanvarsia myöten korkeaan ruohikkoon tai tiheään sammalikkoon. Kasvien varjoisain lehtien alla, maakuopissa ja puunkoloissa, lahonneiden puunkantojen kaarnassa ja juurien muodostamissa rosoisissa kiemuroissa, jotka käärmeiden tavoin mutkittelevat maanpinnalla — kaikkialla on öin ja päivin vilkasta ja monimuotoista elämää, täynnä riemuja ja vaaroja, täynnä taistelua ja kärsimyksiä ja tyydytyksen tunnetta.
Pieni Maija aavisti kaikesta tästä varsin vähän, kun hän lenteli ruskeiden runkojen lomitse vihreän lehtikatoksen alla. Hän huomasi alapuolellaan ruohikossa kapean polun, joka kulki tiheikköjen ja aukeamien halki. Toisinaan näytti siltä kuin aurinko peittyisi pilvien taakse, niin tummat olivat varjot korkeiden latvusten alla ja tiheissä pensaikoissa. Sitten hän lensi taas eteenpäin pelkässä kullanvihreässä väriloistossa, allaan leveälehtiset saniaismetsät ja kukkivat vatukkapensaikot.
Vihdoin avautui metsän kattopeitteinen pylväsportti, ja Maijan silmien edessä oli auringonpaisteinen laaja viljapelto. Tähkien joukossa helottivat ruiskaunokit ja unikot. Pieni mehiläinen laskeutui pellon reunalla kasvavan koivun oksalle ja katseli ihastuneena tätä kultaista merta, joka hänen edessään lainehti tyvenen kesäpäivän rauhassa. Se näytti hänestä äärettömän etäiseltä ja siinä kulki pehmeitä laineita. Ne pani liikkeelle lempeästi puhaltava, kaino kesätuuli, joka tahtoi olla häiritsemättä kauniin maan rauhaa.
Parvi pieniä perhosia leikki koivun alla laihon yläpuolella leikkiä »unikosta unikkoon». Se on nuorten perhosten keskuudessa erittäin suosittu seuraleikki. Joka perhonen istuu kukallaan, ja leikkijöitä täytyy olla yksi enemmän kuin on kukkia leikkipaikalla. Tämä yksi istuu piirin keskellä huutamassa. Kun sen huuto kajahtaa, täytyy kaikkien lentää vaihtamaan kukkaa. Joka tulee liian myöhään ja jää paikatta, joutuu taas keskelle huutamaan. Se oli hyvin hauskaa leikkiä.
Maija katseli sitä hetkisen mielissään. Tuon voisi opettaa mehiläispesänkin nuorille, ajatteli hän, siellä kutsuisimme sitä nimellä »kennosta kennoon». Mutta kyllä kai Kassandra olisi liian ankara suostuakseen siihen.
Pikku Maija kävi äkkiä surumieliseksi, se kai johtui siitä, että hän muisteli kotiaan. Kun hän aikoi ruveta sitä miettimään, sanoi joku hänen vieressään: