»Hyvää huomenta! Te olette nähdäkseni peto.»
Pikku Maija pelästyi kovasti ja kääntyi äkkiä ympäri.
»En suinkaan», sanoi hän.
Hänen rinnallaan istui pieni ruskea puolipallo, jonka selässä oli seitsemän mustaa pistettä. Tämän punaruskean kupukan alla, jolla muuten oli kaunis kiilto, oli mitättömän pieni musta pää, jossa kiilui kaksi kirkasta silmää. Ja nyt näki Maija myös hoikat jalat, jotka rihmamaisina riippuivat täplikkäästä kupukasta ja kannattivat sitä niin hyvin kuin taisivat. Tämä pieni könttyrä se oli Maijalle huutanut. Merkillisestä ulkomuodostaan huolimatta se miellytti mehiläistä, siinä oli suorastaan jotakin sievää.
»Kukas Te olette?» kysyi Maija. »Minä olen Maija, kansallisuudeltani mehiläinen.»
»Tahdotteko loukata minua?» kysyi tuo pieni olento. »Siihen ei Teillä ole vähintäkään syytä, sen kai huomaatte itsekin.»
»Mutta mitenkähän sitä tekisin?» kysyi pieni Maija vallan pelästyneenä.
»Enhän minä tunne Teitä.»
»Noin voi jokainen sanoa», tuumi könttyrä. »No, tahdonpa auttaa muistianne. Laskekaa!» Ja pieni olento kääntyi hitaasti ympäri.
»Pitäisikö minun laskea selässänne olevat pisteet?»
»Ne juuri, olkaa hyvä.»