»Seitsemän niitä on», sanoi Maija.
»No?» sanoi kuoriainen. »Siis —? Ettekö vieläkään tiedä? Sanonpa sen siis Teille. Tavallaan jo sanoitte nimeni. Kuulun seitsenpisteisten heimoon ja ristimänimeni on Lemmitty. Siis: Lemmitty Seitsenpisteinen. Ammatiltani olen runoilija. Ihmiset nimittävät minua leppätertuksi ja myös kultakännäksi. Se on heidän asiansa. Mutta senhän Te kyllä tiedätte.»
Maija ei uskaltanut vastata kieltävästi, sillä hän pelkäsi loukkaavansa
Lemmitty Seitsenpisteistä.
»Oi», sanoi Lemmitty, »minä elän päivänpaisteesta, päivän rauhallisuudesta ja ihmisten rakkaudesta.»
»Ettekö Te sitten syö mitään?» kysyi Maija, ällistyneenä.
»Kyllä, lehtitäitä. Ettekös Te syö niitä?»
»En», sanoi Maija, »se on sentään…»
»Mitä se on? Mitä?»
»Se on sopimatonta», sanoi Maija arastellen.
»Tietysti», huudahti Lemmitty koettaen kohauttaa olkapäitään, mikä kumminkaan ei onnistunut, selkäkupukka kun oli liian jäykkä, »aito poroporvarina Te tietysti teette vain sitä, mikä on yleisen tavan mukaan sopivaa. Sillä emme me runoilijat pitkälle pääsisi. Onko Teillä aikaa?»