Mutta silloin kaikui jo hänen takanaan äänekäs häijy nauru, ja samassa hän tunsi jonkun tarttuvan häntä niin kovakouraisesti kaulukseen, että hän jo luuli niskansa taittuneen. Ei koskaan elämässään hän voinut sitä naurua unohtaa. Se kaikui kuin manalasta vyöryvä ivanauru, ja siihen yhtyi kauhuaherättävä panssarin narina.
Hieronymus lähti kaikin jaloin kiireesti liikkeelle ja köntysteli oksien lomitse vesitynnyriin.
»Epäilen, ettei tämä pääty hyvin», hän huusi, mutta pieni mehiläisparka ei enää kuullut sitä.
Aluksi Maija tuskin voi kääntää päätään, niin kovin kourin oli häneen tartuttu. Hän näki kultapanssarisen käsivarren, ja sitten ilmaantui äkkiä hänen yläpuolelleen hirvittävä pää pelottaville pihtileukoineen. Ensin hän luuli sitä jättiläiskokoiseksi ampiaiseksi, mutta sitten hän muisti joutuneensa herhiläisen vangiksi. Mustan- ja kellanjuovikas hirviö oli ainakin neljä kertaa niin suuri kuin hän itse.
Vihdoin sai hän suunsa auki ja kirkui apua niin kovaäänisesti kuin suinkin voi.
»Hiljaa siinä, pikku mies», sanoi herhiläinen ilkeän kohteliaasti ja häijysti hymyillen Maijalle. »Ei tässä vielä loppua tule.»
»Päästäkää minut irti», huusi Maija, »tai minä pistän Teitä sydämeen.»
»Suoraanko sydämeen?» naureskeli rosvo. »Sehän on kovin urhoollista.
Mutta kyllä siihen vielä menee aikaa, pienokaiseni!»
Maija joutui hirvittävän raivon valtaan. Kaikki voimansa ponnistaen kääntyi hän ympäri, päästi kaikuvan kimakan sotahuutonsa ja suuntasi pistimensä keskelle herhiläisen rintaa. Mutta silloin sattui se sydäntäjärkyttävä ihme, että hänen pistimensä taipui kaareksi eikä tunkeutunut sisään. Se kimposi takaisin rosvon panssaripaidasta.
Herhiläisen silmät säkenöivät kiukusta.