»Epäilette? Mitä Te sitten epäilette?»
»Se on minussa synnynnäistä», selitti tuhatjalkainen, »minun täytyy aina epäillä.»
Maija katseli sitä suurin hämmästynein silmin. Hän ei ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti, mutta ei tahtonut liian uteliaana tuppautua tämän asioihin.
»Minä epäilen sitä», sanoi Hieronymus hetken vaitiolon jälkeen, »että Te olette täällä hakemassa sopivaa oleskelupaikkaa. Ettekö tiedä, mitä tuolla suuressa piilipuussa on?»
»En.»
»Katsokaa, minä kohta epäilin, ettette Te sitä tietäisi. Siellä on herhiläispesä.»
Maija oli pudota sireenintertulta, niin kauheasti hän pelästyi. Hän kävi kalmankalpeaksi, ja vavisten hän kysyi, missä se pesä oli.
»Näettekö tuon kottaraispöntön tuolla piilipuun rungolla? Se on niin huolimattomasti siihen pantu, että minä kohta epäilin, etteivät kottaraiset koskaan siihen muuta. Kun pöntön aukko ei ole auringonnousuun päin, epäröi jokainen kunnon lintu siihen menemästä. Herhiläiset ovat laatineet siihen pesänsä ja linnoittaneet sen. Se on suurin herhiläislinna koko maassa. Se pitäisi Teidän oikeastaan tietää, sillä mikäli olen huomannut ahdistavat nämä rosvot juuri teitä mehiläisiä.»
Maija tuskin enää kuunteli. Hän näki selvästi linnan ruskeat muurit lehvikössä, ja hänen hengityksensä salpautui.
»Minun täytyy päästä pois», hän huusi, »niin pian kuin sainkin.»