»Voi taivasten tekijät!» päivitteli Maija kauhistuneena. »Te nyt ainakin voitte juosta!»
Outo olento katseli häntä harkiten.
»Ei se ole niinkään varma», tuumi se, »paremmin voisivat asiat olla. Minulla on liian monta jalkaa. Katsokaa, siihen menee paljon aikaa, ennenkun on kaikkia liikuttanut. Oli aika, jolloin en sitä tietänyt, jolloin usein pälkähti päähäni toivomus, että ollappa yksi jalkapari lisää. Mutta Jumala sen niin on tahtonut. Kuka Te sitten olette?»
Maija esitti itsensä.
Toinen nyökkäsi päätään ja liikutti muutamia jalkoja.
»Minä olen Hieronymus», sanoi se, »tuhatjalkaisten heimoon kuuluva. Meidän sukumme on vanha, ja kaikkialla me herätämme ihmettelyä. Ei ole ainoatakaan eläintä, joka voisi osapuilleenkaan vetää vertoja meille jalkojen lukumäärässä. Mikäli tiedän, on muilla kahdeksan korkein määrä.»
»Te olette vallan erinomaisen mielenkiintoinen», sanoi pieni Maija, »ja niin omituisen värinen. Oletteko perheellinen?»
»Enkä ole! Miten niin?» kysyi tuhatjalkainen. »Me ryömimme munasta ja sillä hyvä. Ellemme me kykenisi seisomaan omilla jaloillamme, niin kukas sitten kykenisi?»
»Onhan se kyllä oikein», tuumi Maija miettiväisenä, »mutta eikö Teillä ole minkäänlaisia yhdyssiteitä?»
»Ei, hyvä neiti. Minä elätän itse itseni ja epäilen.»