»Minä tarkoitan taiteellista muotoa, minä tarkoitan runoni muotoa.»
»Vai niin», sanoi Maija. »Niin, minusta se oli hyvä.»
»Eikös ollutkin!» huudahti Lemmitty. »Te tahdotte siis sanoa, että tämä laulu voidaan lukea kaikkein parhaiden joukkoon, mitä tunnette, että saa kauan etsiä, ennenkun löytää sen vertaista. Taiteessa täytyy ennen kaikkea olla uutta, mutta se seikka jää useimmiten runoilijoilta huomaamatta. Ja sitten suuripiirteisyyttä, eikö niin?»
»Kyllä», sanoi Maija, »minä uskon…»
»Teidän luottava uskonne minun merkitykseeni, jonka olette julki lausunut», sanoi Lemmitty, »on minulle suorastaan imartelevaa. Kiitos siitä! Nyt minun täytyy mennä edelleen, sillä yksinäisyys on runoilijan kaunistus. Voikaa hyvin!»
»Hyvästi!» sanoi Maija, joka ei oikein tiennyt, mitä tuo pieni olento oli oikeastaan halunnut. Mutta itse se mahtaa sen tietää, arveli hän. Ei se juuri suuri ole, mutta ehkäpä se kasvaa vielä. Maija katseli sitä, kun se innokkaasti köntysteli oksaa pitkin. Sen pienen pieniä jalkoja voi tuskin erottaa, joten näytti siltä kuin se liukuisi pienien pyörien varassa eteenpäin.
Sitten katseli Maija taas alas kultaiselle viljapellolle, jonka yläpuolella perhoset karkeloivat. Ja se miellytti häntä paljon enemmän kuin runoilija Lemmitty Seitsenpisteisen runotekele.
Kolmastoista luku.
ROSVOLINNA.
Oi, miten iloisena tämä päivä oli alkanut ja miten se tuli päättymään tuskaisena ja kauhua täynnä! Maija oli vähän ennen tehnyt vallan merkillisen tuttavuuden. Se oli sattunut iltapäivällä, suuren, vanhan vesitynnyrin läheisyydessä. Hän oli istunut tuoksuvassa sireeninkukinnossa, joka kuvastui tynnyrin veden tyveneen, mustaan pintaan. Hänen yläpuolellaan lauleli punarinta-satakieli niin suloisesti ja iloisesti, että pienen Maijan mielestä oli oikein ikävää, ettei voinut lyöttäytyä lintujen ystäväksi. Ne olivat liian suuria ja söisivät kohta hyönteisparan suuhunsa — siinä oli syy. Hän oli piiloutunut sireenin valkoiseen kukkaterttuun ja kuunteli ja vilkutteli silmillään, niin että auringonpaiste viskeli häneen teräviä nuolia, kun hän samassa kuuli jonkun huokaavan vieressään. Hän kääntyi ympäri ja näki merkillisimmän olennon, mitä hän koskaan oli tavannut. Ensi katsomalta näytti kuin olisi sillä ollut vähintäin sata jalkaa molemmilla puolilla. Se oli noin kolme kertaa niin pitkä kuin Maija itse, mutta hoikka ja matala ja siivetön.