Elleivät nämä kimaltelevat hirviöt olisi herättäneet hänessä niin sanomatonta kauhua, niin olisi hän varmaankin suuresti ihastunut niiden voimasta ja komeudesta. Ensi kertaa hän selvästi näki, mimmoista väkeä rosvot ovat. Hämmästyneenä ja vavisten hän katseli niiden kultaisen panssarin komeutta, panssarin, joka oli kirjailtu kauniilla mustilla juovilla, niin että se teki katsojaan saman vaikutuksen, kuin tiikeri lapseen, joka ensimäistä kertaa sen näkee.
Vartija kulki ympäri pitkin salin seinustaa vaatien kiiltomatoja valaisemaan kaikin voimin. Se teki tehtävänsä ääneti ja uhkaavana, jottei häiritsisi neuvottelua, tyrkkäsi niitä pitkällä seipäällä ja sähähti joka kerran:
»Valaise, tai syön sinut!»
Kauheata oli todellakin herhiläislinnan elämä.
Ja nyt kuuli Maija herhiläiskuningattaren puhuvan:
»Päätöksenämme siis pysyy: huomenna, hetkisen ennen auringon nousua kokoontuvat soturit. Hyökätään linnanpuistossa olevan mehiläiskaupungin kimppuun. Pesä ryöstetään ja vankeja otetaan mahdollisimman paljon. Joka vangitsee ja elävänä käsiini tuo mehiläiskuningattaren Helena Kahdeksannen, hänet korotetaan ritarisäätyyn. Taistelkaa urhoollisesti ja tuokaa minulle hyvä sotasaalis! Ja nyt lopetan kokouksen. Menkää levolle!»
Tämän sanottuaan kuningatar nousi ja jätti seurueineen salin.
Maija oli vähällä purskahtaa äänekkääseen itkuun.
»Minun kansani», hän nyyhkytti, »minun kotini!» Hän työnsi kätensä suuhun pidättääkseen huutoaan. Hänen epätoivonsa oli rajaton. »Oi, jospa olisin kuollut, ennenkun täytyi tämmöistä kuulla,» hän valitti. »Ei kukaan varoita kansalaisiani. Heidän nukkuessaan hyökätään heidän kimppuunsa ja heidät surmataan. Oi, rakas Jumala, tee ihme, auta minua, pelasta minut ja kansani tästä hädästä!»
Salissa sammutettiin kiiltomatojen valo ja madot syötiin. Linnassa kävi vähitellen kaikki hiljaiseksi. Maijaa ei näyttänyt kukaan muistavan.