Hitaasti hiipi heikko hämärä hänenkin vankilaansa, ja hänestä tuntui kuin ulkoa kaikuisi tänne sirkkojen yölaulu.
Ei koskaan ollut pieni mehiläinen nähnyt mitään niin kaameata kuin oli tämä vankilakomero siinä lojuvine hyönteisraatoineen.
Neljästoista luku.
PAKO.
Mutta pian väistyi pienen mehiläisen epätoivo päättäväisen harkinnan tieltä. Oli kuin olisi hän taas muistanut olevansa mehiläinen. Tässä minä nyt istun itkien ja valitellen, johtui hänen mieleensä äkkiä, ikäänkuin ei minussa olisi ajatuksia eikä voimia. Oi, vähän minä tuotan tällä tavalla kunniaa uhatussa asemassa olevalle kansalleni ja kuningattarelleni. Kuolla minun täytyy kumminkin, siispä tahdonkin kuolla ylväänä ja rohkeana enkä jätä käyttämättä mitään keinoa omaisteni pelastamiseksi.
Oli kuin olisi hän kokonaan unohtanut, miten kauan hän oli ollut erillään omaisistaan ja kodistaan, hän tunsi kuuluvansa niihin läheisemmin kuin ennen, ja se suuri vastuunalaisuus, mikä hänellä nyt oli, kun hän tunsi herhiläisten suunnitelman, antoi hänelle päättäväisyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta.
Jos meikäläisten täytyy sortua ja kuolla, niin kuolla tahdon minäkin, mietti hän, mutta sitä ennen koetan kaikkeni pelastaakseni heidät.
»Eläköön kuningattareni!» hän huusi.
»Hiljaa siellä sisällä!» ärähti äkeä ääni ulkopuolelta.
Huu, miten kaamea se ääni oli. Varmaankin se oli kiertomatkaansa tekevän vartijan ääni. Kaikesta päättäen oli yö jo pitkälle kulunut.