Kun askelten ääni oli siellä ulkona vaiennut, rupesi Maija suurentamaan sitä halkeamaa, josta näki saliin. Hänen onnistuikin helposti repiä lahoa seinää, joskin kului hyvä aika, ennenkun aukko oli kyllin suuri. Vihdoin saattoi hän tunkeutua siitä läpi. Varovasti ja pamppailevin sydämin hän sen teki, sillä hän tiesi, että jos hänet nyt keksittäisiin, maksaisi se hänen henkensä. Linnan tuntemattomista kerroksista kuului syvä kuorsaus.
Saliin tuli ovesta hämärtävää sinistä valoa. Se oli kuunvaloa, tiesi Maija, joka asteli siinä varovasti koko ajan pysytellen seinän varjossa. Salista vei kapea ja korkea käytävä ovelle, ja siitä tuli taivaan öinen valo sisään. Maija huokasi syvästi, hän näki kaukana rajattomassa etäisyydessä tähden tuikkivan taivaalla. Oi, vapaus! ajatteli hän.
Käytävä oli aivan valoisa. Hiljaa, askel askelelta hiipien hän eteni, yhä läheni ovi. Jos minä nyt lähden lentoon, hän ajatteli, niin olen ulkona. Sydän jyskytti rinnassa niin, että se oli haljeta.
Silloin hän näki oven varjossa vartijan nojaavan muudatta pylvästä vasten.
Kuin naulattuna jäi hän seisomaan. Siinä olivat nyt murskana kaikki hänen toiveensa. Siitä ei voinut päästä ohi. Mitä tehdä? Parasta kääntyä ympäri, hän ajatteli. Mutta tuon ovella seisovan jättiläisen pelkkä näkeminen piti hänet paikallaan. Näytti siltä kuin katselisi se ajatuksiinsa vaipuneena ulos valoisaan yömaisemaan. Sen oli leuka käden varassa ja pää hieman kallellaan. Miten kimaltelikaan sen kultapanssari kuunvalossa! Sen asennossa oli jotain, mikä oli Maijasta liikuttavaa. Se näyttää niin suruisalta, hän ajatteli, miten sen asento ja miten uljaana säkenöi sen sotisopa! hän ajatteli, miten sen asento ja miten Sitä se ei riisu päivällä eikä yöllä, aina se on valmis ryöstämään, taistelemaan ja kuolemaan…
Pieni Maija aivan unohti, että se oli hänen vihollisensa, tuo, jonka hän edessään näki. Oi, miten usein olikaan tapahtunut, että hänen sydämensä ja hänen ihastuksensa, kun hän näki jotain kaunista, pani hänet unohtamaa: kaiken vaaran.
Silloin lennähti kultainen valonkimmellys ryövärin kypäristä, varmaankin oli se liikuttanut päätään.
»Hyvä Jumala», kuiskasi pieni Maija, »nyt olen hukassa.»
Samassa sanoi vartija hyvin rauhallisesti:
»Astuhan nyt lähemmäs, pienokainen!»