»Kaikkialla on hyviä ja pahoja», sanoi hän vakavana. »Mutta me olemme teidän vihollisianne, älä unohda sitä. Ja vihollisina tulemme aina pysymään.»
»Täytyykö vihollisen sitten aina olla paha?» kysyi Maija. »Kun Te äsken tuijotitte yöhön, niin minä pakostakin unohdin, että Te olette kovasydäminen ja minulle vihamielinen. Minusta tuntui kuin olisitte surullinen, ja olen aina ollut sitä mieltä, että se, joka on surullinen, ei voi olla häijy.»
Ja kun vartija edelleen oli ääneti, jatkoi Maija jo paljon rohkeampana:
»Te olette mahtava. Jos Te tahdotte, voitte Te toimittaa minut takaisin koppiini ja minun täytyy kuolla, mutta jos Te tahdotte, voitte Te myös lahjoittaa minulle vapauteni.»
Silloin suoristautui soturi. Hänen sotisopansa kalskahti hiukan, ja kun hän nosti kätensä, välähti se kalpeassa kuutamossa. Joko aamu koitti?
»Oikeassa olet», se sanoi, »se valta minulla on. Sen vallan on kansani ja kuningattareni minulle uskonut. Määräyksenä on, ettei ainoakaan mehiläinen saa elävänä jättää linnaa, johon hän kerran on joutunut. Ja minä pysyn kansalleni uskollisena.»
Ja hetkisen vaiettuaan se lisäsi hiljaa aivan kuin itsekseen puhuen:
»Olen liiankin katkerasti saanut kokea, miten uskottomuus voi tuottaa tuskia, kun Surre hylkäsi minut…»
Pieni Maija seisoi masentuneena eikä tiennyt mitä vastata. Niin, sama tunne oli hänessä itsessäänkin vallitsevana, rakkaus omaisiinsa, uskollisuus kansaansa kohtaan. Hän tunsi, ettei tässä enää auta muut keinot kuin viekkaus tai väkivalta, kumpikin teki velvollisuutensa, ja kumminkin jäivät he toisilleen vieraiksi ja vihamielisiksi. — Mutta eikö sotilas äsken maininnut jotakin nimeä? Eikö hän puhunut uskottomuudesta, jota joku oli hänelle osoittanut. Maijakin tunsi Surren, sehän oli tuo kaunis sudenkorento, joka asui lammen rannalla lumpeiden luona. Hän vapisi jännityksestä, kenties siinä olisi hänen pelastuksensa, mutta hän ei tiennyt vielä, millä tavalla.
Varovaisesti hän kysyi: