»Kuka on Surre, jos uskallan kysyä?»
»Voi, se ei liikuta sinua, pienokainen», vastasi vartija. »Minä olen hänet kadottanut enkä ikinä enää häntä löydä.»
»Minä tunnen Surren», sanoi Maija pakottaen itsensä rauhalliseksi, »hän kuuluu korentojen heimoon ja on todennäköisesti kaunein heimolaistensa joukosta.»
Semmoisena ei Maija ollut vielä soturia nähnyt miksi nämä sanat hänet muuttivat. Hän näytti unohtaneen koko ympäristönsä ja hyppäsi rajusti Maijan luo.
»Mitä!» huusi hän. »Tunnetko sinä Surren? Sano heti, missä hän on!»
»Enkä sano», vastasi pieni Maija hiljaa mutta varmasti. Ja samalla hänen sydämensä hehkui ilosta.
»Puren pääsi poikki, ellet sitä ilmaise», huusi vartija. Hän oli jo aivan lähellä.
»Purraan se poikki joka tapauksessa. Tehkää vain Te se! En minä kumminkaan ilmianna herttaista korentoa, jonka hyvä ystävä olen. Tehän ottaisitte kumminkin hänet vangiksi.»
Soturi hengitti raskaasti. Kun ulkona rupesi kajastamaan, näki Maija, että sen otsa oli kalpea ja silmissä kiilsi tuska ja rauhattomuus.
»Hyvä Jumala», sanoi se murtunein äänin, »nyt on jo aika herättää sotilaat. — Ei, ei pieni mehiläinen, en minä tee pahaa Surrelle. Minä rakastan Surrea enemmän kuin omaa elämääni. Sano minulle, mistä hänet löydän!»