»Minä rakastan myös henkeäni», sanoi pieni Maija viisaana hitaasti.
»Jos sinä ilmaiset minulle Surre-korennon olinpaikan», lausui vartija, ja Maija huomasi, että hänen oli vaikeata puhua ja että koko hänen ruumiinsa vapisi, »niin päästän sinut vapaaksi, saat lentää, mihin tahdot».
»Pidättekö sananne?»
»Vakuutan sen rosvon kunniasanalla», sanoi vartija ylpeänä.
Pieni Maija voi tuskin puhua. Nythän riippui aivan minuteista, voisiko hän ilmoittaa ajoissa omaisilleen hyökkäyksestä. Mutta hänen sydämensä riemuitsi.
»Hyvä», sanoi hän. »Uskon Teitä. Kuulkaa siis. Tunnetteko linnan vieressä olevia vanhoja lehmuksia? Niiden takana on laajoja kukkanurmia ja lopuksi suuri lampi. Lammen eteläisessä poukamassa, mihin puro laskee, kohoaa vedestä valkoisia lumpeenkukkia päivänpaisteeseen. Siellä kaislikossa Surre asuu. Siellä tapaatte hänet joka päivä, kun aurinko on keskitaivaalla.»
Soturi painoi kalpeaa otsaansa molemmin käsin. Hänellä näytti olevan vaikea kamppailu käytävänä itsensä kanssa.
»Puhut totta», sanoi hän hiljaa ja ähkyen niin, ettei tiennyt oikein, ääntelikö hän ilosta vai Surresta. »Hän on itse minulle kertonut haluavansa valkoisten kelluvien kukkien luo. Ne ovat kai juuri niitä kukkia, joista mainitsit. Nyt saat lentää. Paljon kiitoksia!»
Ja tosiaankin vetäytyi vartija ovelta syrjään. Ulkona näkyi jo päivän kajastus.
»Rosvo pitää aina sanansa», sanoi hän. Hän ei tiennyt, mitä pieni Maija oli yöllä kuullut linnassa ja hän ajatteli: »Eihän yksi pieni mehiläinen mitään merkitse, onhan niitä muita yllinkyllin.»