»Voikaa hyvin!» huusi Maija ja lensi tiehensä kiireestä hengästyneenä ja sanomatta sanaakaan kiitokseksi. Siihen ei tosiaankaan ollut enää aikaa.
Viidestoista luku.
KOTIINPALUU.
Pieni Maija ponnisti kaiken voimansa, kaiken tahtonsa ja kaiken päättäväisyytensä. Kuin metsästyskivärin luoti hän lensi salamannopeudella suoraviivaisesti halki sinervän aamuauteren, suoraan metsää kohti. Mehiläiset voivat lentää nopeammin kuin useimmat muut hyönteiset. Siellä metsässä hän oli turvassa, siellä hän voi päästä piiloon, jos herhiläinen katuisi sitä, että päästi hänet vapaaksi, ja ryhtyisi takaa ajamaan.
Puista putoili raskaita pisaroita maassa oleville kuiville lehdille. Oli niin kylmä, että mehiläisen siivet olivat kangistua. Kaikkialla verhosi tasankoa hieno huntu, eikä aamunkoitteesta ollut vielä merkkiäkään nähtävissä. Sitäpaitsi oli niin hiljaista koko ympäristössä kuin olisi aurinko unohtanut maan ja kaikki olennot olisivat laskeutuneet kuolemanuneen. Maija lensi niin korkealle ilmaan kuin voi. Hänellä oli vain yksi ajatus: hänen täytyi niin nopeasti kuin hänen voimansa ja aistimensa myönsivät löytää omaistensa pesä, oma uhattu kotinsa. Hänen täytyi päästä varoittamaan omaisiaan, jotta he voisivat varustautua sitä hyökkäystä vastaan, jonka nuo pelottavat rosvot olivat täksi aamuksi suunnitelleet. Mehiläiskansa oli voimakasta ja kykeni kyllä ryhtymään taisteluun ylimielisten vihollisten kanssa, jos se vain voisi asestautua ja valmistua puolustukseen. Mutta se ei suoriutuisi, jos se äkkiarvaamatta yllätettäisiin ja sen kimppuun hyökättäisiin sen nukkuessa. Jos kuningatar ja sotilaat vielä nukkuvat vihollisten tullessa, niin silloin toimeenpannaan hirveä verilöyly ja otetaan paljon vankeja, ja herhiläisten menestys on varma. Ja kun pieni mehiläinen näin ajatteli omaistensa voimaa ja väkevyyttä, heidän uskollisuuttaan ja alttiuttaan kuningatarta kohtaan aina kuolemaan asti, tunsi hän voimakasta vihaa vihollisia kohtaan ja samalla onnekasta uhrautuvaisuuden halua ja uljuutta.
Ei ollut helppoa hänelle osua oikeaan siinä ympäristössä. Hän ei ollut enää pitkiin aikoihin painanut muistiinsa maisemia sillä tavalla kuin muut mehiläiset tavallisesti tekevät, niiden kun täytyy pitkien lentomatkojen takaa mesikantamuksineen löytää takaisin pesään.
Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan ennen ollut niin korkealla ilmassa kuin nyt, kylmyys vaivasi häntä, ja hän voi tuskin erottaa yksityisiä esineitä alhaalla maan pinnalla. Mihinkä turvaudun, minulla ei ole mitään kiinnekohtaa enkä voi tuoda ajoissa apua omaisilleni. »Voi, tässä oli nyt mitä paras tilaisuus tehdä kaikki hyväksi», huokasi hän tuskissaan, »mitä teen minä nyt.» Mutta äkkiä rupesi salaperäinen voima viemään häntä vastustamattomasti määrättyyn suuntaan. Mikähän mahtaa minua näin vetää ja pakottaa, ajatteli hän, varmaankin se on koti-ikäväni. Ja hän antautui tämän tunteen ohjattavaksi ja lensi suoraa päätä, minkä jaksoi. Ja äkkiä hän päästi riemuhuudon, tuolla häämöttivät kaukaa linnanpuiston suurten lehmusten latvukset kuin hämärästä kohoavat harmaat kupukatot. Nyt hän tiesi osaavansa oikeaan, ja samassa silmänräpäyksessä laskeutui hän aivan lähelle maanpintaa. Hän näki viereisillä niityillä sumuhahtuvien tihenevän, ja hän ajatteli kukkaiskeijuja, jotka siellä nukkuivat lohdun löytäneinä ja onnellisina varhaiseen kuolemaansa. Se täytti taas hänen sydämensä luottamuksella, ja hänen surunsa hälveni. Halveksikoot hänen omaisensa häntä sen johdosta, että hän karkasi kotikaupungista, rangaiskoon kuningatar häntä, kaikki on samantekevää, kunhan hänen kansansa vain säästyy sitä nyt uhkaavalta onnettomuudelta.
Tuolla häämötti jo pitkän kivimuurin vieressä kuusi, joka suojeli hänen kotikaupunkiaan länsituulilta, ja nyt hän näki tutut lentoaukot, kotinsa punaportin, siniportin ja vihreänportin. Hänen sydämensä sykytti niin lujaan, että hän luuli tukehtuvansa, mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja suuntasi lentonsa suoraan punaportille. Sieltä kulkisi hänen tiensä hänen kansansa luo ja hänen kuningattarensa eteen.
Mutta kun hän laskeutui portin edessä olevalle lentolaudalle, sulkivat siinä olevat vartijat tien ja tarttuivat samassa häneen kiinni. Hengästynyt kun oli, ei Maija aluksi saanut sanaa suustaan, ja vartijat aikoivat ruveta surmaamaan hänet. Sillä mehiläismaailmassa on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty tunkeutumasta vieraaseen kaupunkiin ilman kuningattaren lupaa.
»Takaisin!» ärjäsi vartija ja tyrkkäsi häntä töykeästi, »mikä pälkähtää päähänne?! Ellette silmänräpäyksessä käänny ympäri, olette tuhon oma.» Ja kääntyen toveriinsa se sanoi: »onko sinulle ennen sattunut tämmöistä ja kaiken lisäksi vielä ennen aamunkoittoa?»