Silloin huusi Maija pesän tunnussanan, josta kaikki, mehiläiset tuntevat oman väkensä, ja vartijat päästivät hänet heti irti.
»Mitä ihmettä!» huudahtivat he. »Sinä olet yksi meikäläisiä, mutta me emme tunne sinua?!»
»Päästäkää minut kuningattaren luo!» puuskutti pikku Maija. »Pian, pian, suuri vaara uhkaa.»
Vartijat vitkastelivat vielä, he eivät oikein ymmärtäneet, mitä oli tekeillä.
»Kuningatarta ei saa herättää ennen auringonnousua», sanoi toinen heistä.
Silloin huusi Maija niin äänekkäästi ja kiihkeästi, ettei kumpikaan vartijoista ollut ikinä kuullut mehiläisen huutavan:
»Silloin ei kuningatar ehkä herää enää milloinkaan elämään! Kuolema seuraa kintereilläni.» Ja hän lisäsi hurjana ja suuttuneena: »Teidän on vietävä minut kuningattaren luo!»
Nyt kiirehtivät he yhdessä pitkin lämpimiä tuttuja käytäviä, jotka Maija kaikki muisti, ja vaikka hän oli menehtyä kiireeseensä ja kiihkoonsa, vapisi hänen sydämensä kumminkin kotiintulon aiheuttamasta suloisen ikävän tunteesta.
»Olen kotona», sopersi hän huulet kalpeina.
Kuningattaren vastaanottosalissa hän melkein luhistui maahan. Toinen vartija tuki häntä toisen kiirehtiessä viemään outoa viestiä kuningattaren kammioihin. Kumpikin oli nyt selvillä, että jotain erikoista oli tulossa, ja sananviejä juoksi niin nopeasti kuin jaloista lähti.