»Olen», vastasi de Bracy, »mutta vankina.»
»Voinko sinua auttaa?» huusi Bois-Guilbert.
»Et», vastasi de Bracy. »Olen luvannut pysyä vankina, tulipa apua tai ei, ja se lupaus on rehellisesti pidettävä. Pelasta itsesi — haukat ovat lennossa — laita, että meri tulee sinun ja Englannin välille — en uskalla virkkaa enempää.»
»Hyvä on», sanoi temppeliherra; »jos mielesi tekee jäädä tänne, niin muista kuitenkin, että täytin sanalla ja kintaalla annetun lupaukseni. Kiidelköön haukkoja kuinka paljon tahansa, tottahan toki Templestowen preceptori-kartanon muureista saanee tarpeeksi suojaa. Sinne nyt riennän, niinkuin haikara pesäänsä.»
Näin puhuttuaan hän karkasi pois joukkonsa kera.
Ne linnan väestä, joilla ei ollut hevosia, taistelivat yhä edelleen tuimasti piirittäjiä vastaan; mutta heitä yllytti pikemminkin varma tieto perikadosta kuin mikään pelastuksen toivo. Tuli levisi leviämistään koko linnaa myöten, ja Ulrika, joka sen oli sytyttänyt, ilmestyi nyt erään tornin huipulle kiljuen sotalaulua, jommoista pakanuuden aikana saksilaisten runoniekat lauloivat taistelukentillä. Vanhuksen pitkät harmaat hiukset liehuivat hajallaan huivittomasta päästä. Onnistuneen koston pyörryttävä riemu säihkyi hänen silmistään yhdessä hulluuden tulen kanssa, ja hän heilutteli kädellään kuontaloa, aivan kuin hän olisi ollut yksi noita kohtalottaria, jotka muinaiskreikkalaisen tarun mukaan kehräävät ja leikkaavat poikki ihmisten elon langan. Muistossa on säilynyt muutamia säkeitä siitä barbarimaisesta voittolaulusta, jota Ulrika lauloi hurjalla äänellä keskellä tulta ja verta:
Kalpa karkaiskaa,
valkokäärmehen pojat!
Sytytä soihtu,
tytär Hengistin!
Juhlapaistia teräs ei silpoa saa;
kovaks karkaistu se on ja sen terä on tuima.
Morsiuskamariin ei valoa soihtu suo;
sininen rikinleimu hulmuvi siitä.
Sytytä soihtu! — jo Zernebock kiljuu!
Kalpa karkaiskaa, te valkokäärmehen pojat!
Sytytä soihtu, tytär Hengistin!
Musta jo peittää pilvi taanin[30] tornit;
kotka kiljuu, väikkyen pilven päällä.
Ällös kiljuko, mustan pilven harmaja haukka,
valmis on pitopöytäs!
Vieraita Valhallan immet vartoo,
Hengistin lasten lähettämiä.
Iloitkaatte, te immet Valhallan!
Riemun rumpuja rämistäkää!
Mon' ylpeä urho saapuu tupihin Tuonen,
joutuvi moni korkea kypäräpää!
Yö musta peittää jo taanin tornit
ja musta pilvi sen pimentää,
mut rusohehkussa kylpevi kohta katto sen.
Kas, salojen sortaja, punaharja,
tuo muurien murtaja kirkas!
Leveälle, lavealle sen lippu liehuu,
lippu mustan-punainen, paistavainen,
kun alla riehuu taistelu tasapää.
Sen ilona ompi miekkojen melske
ja kalske kilpien kiilteleväin;
sen ilona hurmehen hyrskivä virta,
mi haavoist' urhojen koskena käy!
Katoaa kaikki!
Kypärät murtavi miekka;
peitsi panssarin vahvan puhkaisee;
kaatavi tuli linnojen tornit;
muurit murtavi pökkivä pässinpää.[31]
Katoaa kaikki!
Hengistin jo hukkui suku,
nimi Horsan on kuulumaton!
Sinäkään, oi kalvan karskea poika,
ällös kammoksu kuolemaa!
Verta kuin viiniä miekkasi juokoon!
Tappelujuhlaan riemuiten riennä,
valoa suopi linna lieskaava.
Iske päälle, kun veresi viel' on lämmin,
sääliä, säästää tässä et saa.
Pian kulunut koston on hetki,
vihakin vimmatuin sammuvi viimein,
— minäkin katoan kohta!