Näin sanottuaan hän astui pari askelta syrjemmäksi ja salli neidon ratsastaa ohitse.
Cedrik oli ennen lähtöänsä erittäin kiittänyt Mustaa ritaria ja hartaasti pyytänyt häntä tulemaan heidän kanssaan Rotherwoodiin.
»Tiedän kyllä», hän sanoi, »että te vaeltavat ritarit mieluummin kannatte onneanne peitsen kärjessä ettekä välitä maista ja mannuista. Mutta sodan onnetar on rakkaudessansa sangen vaihtelevainen, ja omaa kotiliettä ikävöi joskus sellainenkin urho, joka on ottanut vaeltamisen virakseen. Teillä, jalo ritari, on tästä lähtien aina tietty kotipaikka Rotherwoodin tuvassa. Cedrikillä on siksi runsaasti varoja, että hän helposti voi korvata, mitä kenties onni teiltä on ryöstänyt, ja kaikki hänen varansa ovat hänen pelastajallensa tarjona. Tulkaa siis Rotherwoodiin, eikä vain vieraaksi, vaan pojakseni tai veljekseni!»
»Kelpo Cedrik», vastasi ritari, »siinä on jo minulle runsaasti palkintoa, kun teistä opin tuntemaan saksilaista mieskuntoa. Rotherwoodiin minä lupaan tulla, kelpo saksilais-ystäväni, ja tulen ehkä piankin. Tätä nykyä tärkeät toimet kuitenkin estävät minua heti noudattamasta kutsuanne; mutta kun tulen, niin kenties anon teiltä palkintoa, joka on paneva teidän jalomielisyytenne äärimmäiselle koetukselle.»
»Se on myönnetty ennenkuin mainittukaan», vakuutti Cedrik lyöden kätensä Mustan ritarin hansikoituun kämmeneen, »se on jo myönnetty, vaikka se veisi puolen omaisuuttani.»
»Älkää niin arvelematta antako sanaanne», nauroi Musta ritari; »mutta onpa minulla nyt sentään hyvä toivo saavuttaa suostumuksenne. Siihen asti jääkää nyt hyvästi!»
»Sen tahtoisin vain lisätä», jatkoi saksilainen, »että jalon Athelstanin maahanpanijaisten aikana aion oleskella Coningsburghin linnassa. Sen salit ovat avoinna kaikille, jotka haluavat tulla peijaispitoihin. Ja, sen sanon kaatuneen herran äidin, Editha-rouvan nimessä, ne ovat aina auki hänelle, joka taisteli niin urhoollisesti vaikka menestyksettä pelastaaksensa Athelstanin normannilaiskahleista ja normannilaismiekan alta.»
»Aivan niin», tokaisi Wamba, joka jälleen oli ruvennut vanhaan virkaansa ja seisoi Cedrikin vieressä, »kelpo ruokaa siellä saadaankin. Paha vain, ettei jalo Athelstan voi itse olla osallisena peijaispidoissaan. Mutta hän», jatkoi narri luoden vakavana silmänsä taivaaseen päin, »syö nyt aamiaistaan paratiisissa, ja epäilemättä ei hän sielläkään hyljeksi jumalanviljaa.»
»Ole vaiti ja sui siitä matkaasi!» ärähti Cedrik, joka ei kuitenkaan voinut ottaa täydellä todella suuttuakseen narrin sopimattomasta pilapuheesta muistaessaan tämän eilispäiväistä alttiutta. Rowena ojensi kohteliaasti kätensä jäähyvästiksi Mustalle ritarille, saksilainen heitti hänet »Jumalan haltuun» ja he lähtivät matkaamaan avaraa metsänlakeutta myöten.
Heidän juuri poistuttuaan näyttämöltä tuli metsiköstä hengellinen saattojoukko poistuen samaan suuntaan kuin Rowena ja hänen matkakumppaninsa olivat menneet. Läheisen luostarin munkit olivat runsaan ruumisrahan toivossa tulleet saattamaan paaria, jolla Athelstanin alustalaiset kantoivat isäntä-vainajaansa. Kantajat astuivat hitaasti ja surullisina edeltä, ja munkit seurasivat veisaten virsiä. Ruumis oli vietävä Coningsburghin linnaan, Hengistin hautakammioon, josta entisajan urhosta vainaja johti sukuperänsä. Suuri joukko hänen alustalaisiaan oli kokoontunut tänne saatuaan tiedon isännän kuolemasta, ja kaikki osoittivat — ainakin ulkonaisesti — surua ja kaipausta. Taaskin nousivat metsäsissit seisaalleen kunnioittaakseen kuoleman majesteettia samalla yksinkertaisella, luonnollisella kohteliaisuudella, jota he äsken olivat osoittaneet kauneudelle. Munkkien hidas astunta ja surullinen veisuu johdatti heidän mieleensä ne kumppanit, jotka eilispäivän kahakassa olivat saaneet surmansa. Mutta joille elämä on yhtenäistä vaaraa ja taistelua, ne eivät malta kauan ajatella tämmöisiä asioita. Ennenkuin poistuvan ruumisvirren säveleet olivat kokonaan hälvenneet kuulumasta, olivat sissit jo täydessä saaliinjakohommassa.