»Ei — hänellä oli seurassaan vain parvi metsäsissejä, jotka eivät edes tiedä, kuka hän on. Ja kuulinpa hänen sanovan, että hän aikoi erota heistäkin. Hän oli liittynyt heidän joukkoonsa sen vuoksi, että tahtoi auttaa heitä Torquilstonen piirityksessä.»
»Kas niin», sanoi Fitzurse, »tuo on tosiaan aivan Rikhardin tapaista. Hän on todellinen vaeltava ritari, joka kuljeskelee ympäri maita ja mantereita etsien vaarallisia seikkailuita luottaen ainoastaan oman kätensä voimaan, niinkuin lauluissa ylistetyt ritarit Guyt ja Bevisit —ja sillä aikaa — ja sillä aikaa hän jättää valtakuntansa tärkeät asiat valvomatta ja saattaa itsensäkin hengenvaaraan. — Mitä nyt aiot tehdä, de Bracy?»
»Minäkö? — Minä tarjosin itseni ja vapaajoukkoni Rikhardin palvelukseen, mutta hän ei huolinut meistä. — Nyt tahdon lähteä miesteni kera Hulliin, siepata kiinni muutamia laivoja ja lähteä Flanderiin. Niin kauan kuin ajat pysyvät näin rauhattomina, voi kelpo soturi, kiitos Jumalan, aina saada palvelusta. Ja heitä sinäkin, Woldemar, silleen valtiolliset vehkeilysi, ota peitsi ja kilpi käteesi ja tule kanssani jakamaan sitä onnea, jonka Jumala lähettänee.»
»Siihen olen liian vanha, Mauri, ja minulla on tytär», vastasi Woldemar.
»Anna hänet minulle vaimoksi, Fitzurse. Peitseni ja jalustimeni avulla voin elättää hänet säätynsä mukaisesti», virkkoi de Bracy.
»Se ei käy laatuun», vastasi Fitzurse. »Minä menen Pyhän Pietarin kirkon turviin tässä Yorkin kaupungissa — arkkipiispa on valaveljeni.»
Liittolaisten keskustellessa Juhana-prinssi oli vähitellen tointunut hämmästyksestään, johon tuo äkkiarvaamaton sanoma oli saattanut hänet, ja hän oli ruvennut kuuntelemaan seuralaistensa puhetta. »He luopuvat minusta», ajatteli hän katkerasti itsekseen, »he karisevat pois niinkuin lakastunut lehti karisee puusta myrskyn ensi puuskauksella! — Horna ja sen perkeleet! Enkö voi itse keksiä jotakin neuvoa, vaikka nämä pelkurit luopuvat minusta?» — Hän vaikeni, ja jotakin pirullista oli siinä väkinäisessä naurussa, jolla hän viimein katkaisi seuralaistensa puheen.
»Ha, ha, haa, hyvät herrat. Niin totta kuin Pyhän Neitsyen kasvot loistavat, luulinpa teitä viisaiksi miehiksi, pelottomiksi miehiksi ja neuvokkaiksi miehiksi! Ja nyt te viskaatte maahan rikkaudet, kunniapaikat, elämännautinnot, — kaiken, mitä jalosta tuumastamme toivoitte perivänne palkaksenne, — viskaatte pois kaikki juuri sinä hetkenä, jolloin voisitte ne saada yhdellä uljaalla yrityksellä!»
»En ymmärrä teitä», vastasi de Bracy. »Heti, kun sanoma Rikhardin tulosta tulee tiedoksi, on hänellä kokonainen armeija ympärillään, ja silloin me olemme hukassa. Neuvoisinpa teitä, armollinen herra, että itsekin pakenisitte Ranskanmaalle tai turvautuisitte leskikuningattaren suojelukseen.»
»Minä en huolehdi omasta itsestäni», lausui Juhana-prinssi ylpeästi; »yksi ainoa sana veljeni korvaan riittäisi takaamaan koskemattomuuteni. Mutta vaikka te molemmat, de Bracy ja Fitzurse, olette niin kovin hätäiset luopumaan minusta, niin enpä kuitenkaan suuresti iloitsisi, jos näkisin teidän päänne valkenevan Clifford-portin päällä. Luuletko sinä, Woldemar, että kavala arkkipiispa estäisi vainoojia viemästä sinua vaikka itse alttarinkin portailta, jos hän sillä voisi ostaa sovinnon Rikhard-kuninkaalta? Ja oletko unohtanut, de Bracy, että Estoteville joukkoineen on keskitiellä sinun ja Hullin välillä ja että Essexin kreivikin jo nostaa väkensä? Pelkäsimmehän noita sotamiehiä jo ennen Rikhardin tuloakin, ja voitko hetkeäkään epäillä, kummalle puolelle niiden johtajat nyt rupeavat? Usko minua, Estotevillellä on tarpeeksi miehiä sysätäksensä kaikki vapaat peitsimiehesi Humber-jokeen.» —Woldemar Fitzurse ja de Bracy katsoivat toisiaan silmiin synkän alakuloisina. — »Yksi pelastuskeino vain on», jatkoi prinssi, ja hänen otsansa pimeni samassa synkäksi kuin sydänyö; — »hän, jota me kaikki pelkäämme, kulkee yksinään — hänen kimppuunsa on nyt heti käytävä!»