»Teidän Korkea-arvoisuutenne ei tarvitse lainkaan sitä epäillä», sanoi Wiljami Badger, joka astui huoneeseen hänen puhuessaan, »sillä minä panen henkeni pantiksi siitä, että hän on herätessään toinen mies kuin näinä viimeisinä kolmenakymmenenä päivänä.»
»Niinkö, Wiljami», vastasi kappalainen, »luotatko sinä niin lujasti tohtori Diddleumin juomaan?»
»En hituistakaan», vakuutti Wiljami, »sillä isäntäni ei koskaan maistanut siitä tippaakaan, palvelijatar kun kaatoi sen aina maahan. Mutta herra Tressilianin seurassa tuli tänne muuan vieras mies, ja hän antoi ritari Hughille juoman, joka on kaksikymmentä kertaa parempaa. Minä hieman puhutin häntä, enkä minä ole vielä nähnyt eläinpuoskaria enkä ketään muutakaan, joka olisi niin tarkoin selvillä hevosten ja koirain taudeista; eikä sellainen koskaan käsittele pahoin kristittyä ihmistäkään.»
»Eläinpuoskari! Sinä julkea mies! — Ja kenen luvalla hän toimii, jos saan kysyä?» huudahteli kappalainen hämmästyksen ja suuttumuksen valtaamana; »tai kuka antaa meille takuut tästä uudesta lääkäristä?»
»Mitä lupaan tulee, niin Teidän Korkea-arvoisuutenne suvainnee kuulla, luvan annoin minä; ja takaukseen nähden luulen minä, ett'en ole ollut tässä talossa kahtakymmentäviittä vuotta saamatta oikeutta määrätä, mitä lääkkeitä annetaan eläimille tai ihmisille — minä, joka osaan, jos niin tarvitaan, antaa parannejuomia ja pillereitä tai iskeä suonta tai määrätä vetolaastaria vaikka itselleni.»
Robsartin perheen neuvonantajat pitivät välttämättömänä saattaa tämän seikan heti Tressilianin tietoon, ja tämä kutsuikin viipymättä seppä Waylandin puheilleen, kysyen häneltä (kuitenkin kahden kesken), kenen luvalla hän oli rohjennut antaa lääkettä ritari Hugh Robsartille.
»Kuinka», vastasi seppä, »Teidän Korkeutennehan muistanee vielä minun kertoneen, että minä olin päässyt tunkeutumaan syvemmälle isäntäni — tarkoitan oppinutta tohtori Doboobieta — salaisuuksiin kuin hän tahtoi myöntääkään; ja puolet hänen vihastaan ja kaunastaan minua kohtaan johtui siitä, että — paitsi sitä, että minä olin ehtinyt nähdä liian tarkoin hänen temppunsa — muutamat älykkäät henkilöt, etupäässä eräs abingdonilainen nuori, iloinen leski, pitivät minun lääkemääräyksiäni hänen rohtojaan parempina.»
»Tässä eivät nyt ilvetemppusi kelpaa, mies!» sanoi Tressilian ankarasti. »Jos Sinä olet pitänyt meitä pilanasi — tai etenkin jos Sinä olet tehnyt jotakin, joka voi vahingoittaa ritari Hugh Robsartin terveyttä, niin löydät Sinä hautasi tinakaivoksen pohjasta.»
»Minä tiedän liian vähän suuresta arcanumista muuttaakseni malmia kullaksi», vastasi Wayland varmana. »Mutta hillitkää pelkonne, herra Tressilian — minä ymmärsin vanhan ritarin taudin siitä, mitä Wiljami Badger kertoi minulle; ja toivoakseni saatan minä määrätä pienen annoksen mandragoraa, jonka välttämättömästi tuottama uni on kaikki, mitä herra Hugh Robsart tarvitsee hämmentyneiden aivojensa selvikkeiksi.»
»Toivon Sinun pelaavan rehellistä peliä kanssani, Wayland?» sanoi
Tressilian.