»Rehellisintä ja kunniallisinta, kuten asiain meno tulee näyttämään», vastasi seppä. »Mitä hyötyä olisi minulla siitä, että tekisin pahaa teidän rakastamallenne vanhusraukalle? Teidän, jota minä saan kiittää siitä, ett'ei serkku Pinniewinks tällä hetkellä repele lihaani ja jänteitäni kirotuilla pihdeillään ja sorki jokaista ruumiini luomea terävällä piikillään (rutto käsiin, jotka sen takoivat!), muka löytääkseen noidanmerkin? — Minä toivon saavani halpana palvelijananne liittyä Teidän Korkeutenne seurueeseen, ja minä pyydän vain, että minun rehellisyyttäni arvostellaan sen mukaan, mikä seuraus on oleva kunnon ritarin unesta.»
Seppä Wayland osasi ennustuksissaan oikeaan. Viihdyttävä juoma, jonka hänen taitonsa oli valmistanut ja Wiljami Badgerin luottavaisuus määrännyt nautittavaksi, vaikutti mitä parhaiten. Potilaan uni oli ollut pitkä ja rauhallinen, ja kun vanhusparka heräsi, oli hän tosin vielä hyvin alakuloinen ja heikko, mutta hän saattoi nyt paljoa paremmin käsittää kaikkea, mikä osui hänen tajuntansa piiriin, kuin joku aika takaperin. Hän vastusti hetkisen sitä ystäviensä ehdotusta, että Tressilian matkustaisi hoviin koettamaan saada hänen tytärtään takaisin ja korjaamaan niin paljon kuin mahdollista hänen maineensa kärsimää kolahdusta. »Antakaa hänen mennä», sanoi hän; »hän on vain haukka, joka kiitää myötätuuleen; minä en viitsisi tuhlata vihellystäkään kutsuakseni häntä takaisin.» Mutta vaikka hän jonkun aikaa pysyikin tällä päällä, saatiin hänet kuitenkin lopulta vakuutetuksi siitä, että hänen velvollisuutensa oli ryhtyä toimenpiteeseen, johon hänen luonnolliset tunteensakin häntä pakottivat, ja että hänen tuli suostua siihen, että Tressilian yrittäisi kaikkea, mitä suinkin yrittää voisi, hänen tyttärensä parhaaksi. Niinpä hän kirjoittikin nimensä valtuuskirjan alle, jonka kappalainen oli parhaan taitonsa mukaan kyhännyt, sillä niinä yksinkertaisina aikoina olivat papit usein laumansa ohjaajia yhtä hyvin jumalansanassa kuin laki-asioissakin.
Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hänen palaamisestaan Lidcoten linnaan, oli kaikki valmiina Tressilianin toista lähtöä varten; mutta muuan oleellinen seikka oli unohdettu, ja siitä huomautti ensiksi Tressilianille mestari Mumblazen. »Te olette menossa hoviin, herra Tressilian», sanoi hän; »mutta suvainnettehan muistaa, että Teidän vaakunakoristuksinanne täytyy olla argent ja or — muut värit eivät käy siellä.» Tämä huomautus oli yhtä pulmallinen kuin se oli oikea. Saadakseen hovissa jotakin aikaan, oli puhdas raha yhtä välttämätöntä Elisabetin kultaisina päivinä kuin minkä seuraavan hallitsijan aikana tahansa; mutta sitä tavaraa ei Lidcoten linnan asukkailla ollut kovin viljalti. Tressilian itse oli köyhä; ritari Hugh Robsartin tulot olivat hänen vieraanvaraisen elämäntapansa takia tyystin kuluneet, jopa ennakoltakin nautitut; ja niin oli siis välttämätöntä vaakunatieteilijän, joka huomautuksenkin teki, ratkaista myös pulma. Mestari Mikael Mumblazen tekikin niin tuomalla näkyville kukkaron, joka kahdenkymmenen vuoden säästöinä sisälsi lähes kolmesataa puntaa erilaisia kulta- ja hopearahoja, mitkä kaikki hän nyt, sanaakaan puhumatta, omisti miehen palvelukseen, jonka talon suoma suoja oli tehnyt hänelle mahdolliseksi koota tämän pienen aarteen. Tressilian otti sen vastaan hetkeäkään epäröimättä, ja molemminpuolinen kädenpuristus oli ainoa, mikä ilmaisi sitä iloa, jota toinen tunsi saadessaan uhrata kaikkensa sellaiseen tarkoitukseen ja toinen nähdessään niin haitallisen esteen matkansa menestyksen tieltä hävinneen niin äkkiä ja niin odottamattomalla tavalla.
Kun Tressilian varhain seuraavana aamuna laittautui lähtökuntoon, pyrki seppä Wayland hänen puheilleen; ja lausuttuaan toivovansa Tressilianin olleen tyytyväisen hänen lääkkeensä vaikutukseen ritari Hugh Robsartiin ilmaisi hän haluavansa seurata häntä hoviin. Juuri sitä oli Tressiliankin joskus ajatellut; sillä se oveluus ja älykkäisyys ja kekseliäisyys, jota tämä mies oli osoittanut heidän yhteisen matkansa kestäessä, oli saattanut Tressilianin pitämään hänen apuansa tärkeänä. Mutta Waylandia vaanivat lain kourat; ja siitä Tressilian häntä muistuttikin, viitaten samalla Pinniewinksin pihteihin ja tuomari Blindasin vangitsemiskäskyyn. Seppä Wayland nauroi molemmille.
»Katsokaas, herra!» sanoi hän, »minä olen vaihtanut sepänvarustukseni palvelijanpukuun; mutta ilman sitäkin, katsokaas näitä minun viiksiäni — nyt riippuvat ne alaskäsin — mutta jos minä vain kiekahutan niitä hieman ylöspäin ja värjään niitä eräällä aineella, jota osaan valmistaa, ei itse pirukaan minua hevin tuntisi.»
Hän antoi vastaavan teon seurata sanojaan; ja minuuttia lyhemmässä ajassa oli hän vain harjaamalla ylöskäsin viiksensä ja tukkansa muuttunut aivan toiseksi henkilöksi kuin se oli, joka vähää ennen oli astunut huoneeseen. Mutta Tressilian epäili yhä ottaako häntä palvelukseensa vaiko ei, ja seppä pyyteli sitä innokkaammin.
»Minun on kiittäminen Teitä hengestäni», puheli hän, »ja minä haluaisin kernaasti maksaa osan velkaani, etenkin kun kuulin Wiljami Badgerilta, mille vaaralliselle yritykselle Teidän Korkeutenne on lähdössä. Minä en tosin pyri olemaan mikään tappelupukari enkä minä suinkaan haluaisi kuulua noihin pöyhkeihin kalvanheiluttajiin, jotka puoltavat herrojensa asiaa miekoin ja kilvin. Ei, minä olen niitä, jotka pitävät kelpo kemujen loppua parempana kuin tappelun alkua. Mutta minä tiedän voivani hyödyttää Teidän Korkeuttanne niissä asioissa, joita Te ajatte, paremmin kuin yksikään noista säilän ja tikarin sankareista, ja luulenpa pääni saavan enemmän aikaan kuin sata heidän kättänsä.»
Tressilian epäröi yhä. Hän ei tiennyt vielä paljoa tästä omituisesta miehestä, ja hän punnitsi yhä, voisiko hän luottaa häneen tarpeeksi tehdäkseen hänestä hyödyllisen apulaisen nykyisessä yrityksessänsä. Ennen kuin hän oli päässyt mihinkään ratkaisevaan päätökseen, kuului linnan pihalta hevosen kavioiden kapsetta, ja mestari Mumblazen ja Wiljami Badger astuivat kiireesti Tressilianin huoneeseen ja puhuivat molemmat melkein yht'aikaa.
»Vast'ikään saapui tänne muuan palvelija kauneimman harmajan selässä mitä olen eläessäni nähnyt», sanoi Wiljami Badger, joka ehätti ensiksi; — »ja sen miehen käsivarressa on hopeinen vaakunamerkki, missä näkyy kreivin kruunun alla tultasyöksevä lohikäärme tiiliskivi suussa», sanoi mestari Mumblazen, »ja hän tuo kirjettä, joka on suljettu samanlaisella sinetillä.»
Tressilian otti kirjeen, jonka osoitepuolelle oli piirretty: »Kunnioitettavalle Herra Edmund Tressilianille, rakkaalle sukulaisellemme — Nämä rivit — ratsasta, ratsasta, ratsasta — henkesi edestä, henkesi edestä, henkesi edestä.» Sitten hän avasi sen ja havaitsi sen sisältävän seuraavaa: