Mies katsahti Tressilianiin ikäänkuin kysyäkseen, pitikö hänen vastata muukalaisen uteluihin, ja saatuaan myöntävän viittauksen, luetteli hän kiireesti asteettaisen voimien vähenemisen, ankaran yöhikoilemisen, ruokahalun häviämisen, yleisen heikkouden, j.n.e.
»Joihin liittyy kalvava tuska vatsassa ja lievä kuume», virkkoi
Wayland.
»Aivan niin», myönsi lähetti hiukan ihmeissään.
»Minä tiedän, miten se tauti on syntynyt», sanoi seppä, »ja minä tiedän sen syyn. Teidän isäntänne on syönyt Pyhän Nikolain mannaa. Minä tiedän myöskin parannuskeinon — mestarini ei saa sanoa minun turhaan opiskelleeni hänen työpajassaan.»
»Mitä tarkoitat?» kysyi Tressilian kulmakarvojaan rypistäen; »puheena on tässä muuan Englannin korkeimpia ylimyksiä. Huomaa hyvin, ett'ei ilvehtiminen käy tässä lainkaan päinsä.»
»Jumala minua siitä varjelkoon!» huudahti seppä Wayland. »Minä sanon vain, että minä tiedän hänen tautinsa ja että osaan sen parantaa. Muistakaa, mitä tein ritari Hugh Robsartille.»
»Meidän täytyy heti paikalla matkaan», sanoi Tressilian. »Jumala kutsuu meitä.»
Ilmoitettuaan kiireesti tämän uuden syyn pikaiseen lähtöönsä, viittaamatta kuitenkaan Stevensin epäilyihin tai seppä Waylandin vakuutuksiin, heitti hän siis hellimmät hyvästit ritari Hughille ja koko Lidcoten linnan väelle, jotka saattoivat häntä rukouksin ja siunauksin, ja matkusti sitten niin nopeasti kuin suinkin pääsi Waylandin ja Sussexin kreivin palvelijan seuraamana Lontoota kohti.
XIII Luku.
Mä tiedän, Teill' on arsenikkia,
Vihtrilliä, lipeää, väkisuolaa,
Viinikiveä, sinuperia. — Siitä
Miehestä viel' suuri tietoniekka paisuu:
Viisaiden kiven löytää hän, elleikään
Täydelleen, niin hyvin lähipitäin.