Kullantekijä.
Tressilian ja hänen seuralaisensa katkaisivat taipalettaan kaikella kiireellä. Lähtiessä oli hän kysynyt sepältä, eikö tämä haluaisi välttää Berkshireä, missä hän oli näytellyt niin huomattua osaa. Mutta Wayland vastasi epäröimättä kieltäen. Hän oli käyttänyt sitä lyhyttä aikaa, minkä he viettivät Lidcoten linnassa, muuttaakseen ulkomuotonsa ihmeellisellä tavalla. Hänen sakea, rehoittava partansa oli nyt supistunut pieniin, sotilasmaisesti ylöspäin kiverrettyihin viiksiin. Runsaan maksun saanut räätäli Lidcoten kylästä oli tilaajan ohjaamana käytellyt taitoansa niin erinomaisesti, että hän oli täydellisesti muuttanut Waylandin ulkonaisen ihmisen ja tehnyt hänet näöltään melkein kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi. Ennen, noen ja hiilten mustaamana — pitkätukkaisena ja työnsä köyristämänä — eriskummallisen pukunsa rumentamana näytti hän vähintäin viidenkymmenen vanhalta. Mutta nyt, päällänsä Tressilianin siro palvelijanpuku, miekka sivullansa ja kilpi käsivarrellansa oli hän mitä uljain, mahtavin asemies, joka iältään saattoi olla siinä kolmenkymmenen ja kolmenkymmenenviiden maissa, ihmiselämän parhaassa kukoistuksessa. Hänen entinen villi, kömpelömäinen käytöksensäkin näytti muuttuneen rohkeaksi, teräväksi, itsetietoiseksi katseen ja teon kerkeydeksi.
Kun Tressilian halusi tietää syytä niin omituiseen ja niin täydelliseen muodonvaihdokseen, vastasi Wayland vain laulamalla pari säettä eräästä näytelmästä, joka siihen aikaan oli vielä uusi ja jonka suosiollisemmat arvostelijat myönsivät ilmaisevan jonkunlaista neroutta tekijässä. Me olemme onnellisia saadessamme pelastaa ne säkeet unhoon joutumasta; ne kuuluivat täsmälleen näin:
»Ban, ban, ca Caliban —
On uusi mies — sai uuden herran.»
Vaikk'ei Tressilian muistanutkaan säkeitä, muistuttivat ne kuitenkin häntä siitä, että Wayland oli kerran ollut näyttelijänä, seikka, joka jo semmoisenaan verrattain hyvin selitti sen kätevyyden, millä hän toimitti niin perinpohjaisen muutoksen ulkomuodossaan. Taiteilija luotti niin suuresti valepukunsa täydelliseen vaihtumiseen tai valepukunsa täydelliseen vaihtamiseen, mikä lienee oikeampi sanantapa, että hän pahoitteli kovin, kun ei heidän tiensä johtanut hänen vanhan pakopaikkansa sivu.
»Minä uskaltaisin», kerskaili hän, »tässä puvussa ja Teidän Korkeutenne suojassa astua itsensä herra tuomari Blindasin eteen, vaikkapa neljänneskäräjien istuntopäivänä; mutta haluaisinpa tietää, mitä on tullut pikku tontustamme, joka varmasti näyttelee vielä paholaisen osaa maailmassa, jos hän vain pääsee eroon kotonurkistaan ja iso-äidistään ja koulumestaristaan. — Niin, ja entä tuhoutunut holvi!» jatkoi hän; »tekisipä mieleni nähdä, millaisen hävityksen niin suuren ruutimäärän räjähdys sai aikaan tohtori Demetrius Doboobien lasikulhojen ja pullojen seassa. Olen varma siitä, että minun maineeni kiertelee vielä Whitehorsen laaksoa kauvan sen jälkeen kun ruumiini on jo mädäntynyt; ja että moni hölmö sitoo hevosensa kiveen, laskee hopeakolikkonsa entiselle paikalleen ja piipittelee kuin tyynellä viheltelevä merimies, kutsuakseen seppä Waylandia kengittämään hänen koniansa. Mutta hevonen saa kangistustaudin ennen kuin seppä tottelee kutsua.»
Tässä suhteessa osoittautuikin Wayland oikeaksi ennustajaksi; ja niin helposti syntyvät tarut, että muuan hämäräperäinen kertomus hänen tavattomasta hevosten käsittelytaidostaan elää vielä tänäkin päivänä Whitehorsen laaksossa; eivätkä tarinat Alfredin voitosta eikä kuuluisasta Puseyn sarvesta ole niin hyvin säilyneet Berkshiressä kuin kaamea juttu seppä Waylandista.
Matkustajain kiire ei sallinut heidän pysähtyä muulloin kun milloin hevosia oli välttämättä syötettävä; ja koska monet niistä paikoista, joiden läpi he kulkivat, olivat Leicesterin kreivin tai hänestä välittömästi riippuvain henkilöiden aluetta, pitivät he viisaimpana salata nimensä ja matkansa tarkoituksen. Moisissa tilaisuuksissa tuli seppä Waylandin nokkeluus (tällä nimellä mainitsemme edelleenkin taitoniekkaa, vaikka hänen oikea nimensä olikin Lancelot Wayland) erinomaiseen tarpeeseen. Hän näytti tosiaankin suureksi huvikseen käyttävän oveluuttaan kaikenlaisen vakoilun pettämiseksi ja juomanlaskijain ja majatalojen isäntäin uteliaisuuden johtamiseksi väärille jäljille. Heidän lyhyen matkansa aikana toimitti hän heistä kiertämään kolme erilaista ja vastakkaista huhua; nimittäin ensiksi, että Tressilian oli Irlannin varakuningas, joka oli valepuvussa tullut kuulemaan kuningattaren käskyjä sen suuren kapinoitsijan Rory Oge MacCarthy Mac Mahonin suhteen; toiseksi sanoi hän Tressilianin olevan Ranskan kuninkaan vanhimman veljen asiamiehen, joka oli tullut hänen puolestaan tavottelemaan Elisabetin kättä; kolmanneksi, että hän oli Medinan herttua, joka oli tuntemattomana saapunut sovittamaan Filipin ja kuningattaren riitaisuuksia.
Tressilian oli kaikesta tästä suutuksissaan ja nuhteli ankarasti seppää niistä erilaisista haitoista ja erittäinkin siitä tarpeettomasta huomiosta, joiden alaisiksi he joutuivat näiden tekaistujen juttujen takia; mutta hänet tyynnytti (ja kukapa olisi voinut vastustaa sellaista todistelua?) Wayland sillä vakuutuksella, että suurinta huomiota herätti hänen, Tressilianin, oma esiintyminen, minkä takia taas oli välttämätöntä keksiä joku tavaton syy hänen matkansa nopeuden ja salaperäisyyden selittämiseksi.
Vihdoin saapuivat he lähemmäksi pääkaupunkia, missä matkustajain suuremman tulvailemisen takia heidän kulkunsa ei herättänyt huomiota eikä uteluja, ja lopulta astuivat he Lontoon portista sisään.