Tressilianin aikomuksena oli matkustaa suoraan Deptfordiin, missä Sussexin kreivi asui, ollakseen lähempänä hovia, jota siihen aikaan pidettiin Greenwichissä, Elisabetin mielipaikassa, se kun samalla oli hänen syntymäsijansa. Mutta lyhyt viivähtäminen Lontoossa kävi tarpeelliseksi; ja sitä pitensivät vielä jonkun verran seppä Waylandin hartaat pyynnöt, tämä kun anoi lupaa saada hieman kierrellä kaupungilla.
»Tartu miekkaasi ja kilpeesi ja seuraa minua sitten», sanoi Tressilian; »minäkin aijoin lähteä asioilleni ja niin voimme kulkea yksissä.»
Tämän hän sanoi sen takia, ett'ei hän vielä ollut niin varma uuden seuralaisensa uskollisuudesta, että olisi voinut päästää hänet näkyvistään tällä tärkeällä hetkellä, jolloin Elisabetin hovin kilpailevat puolueet olivat niin kireällä sotakannalla. Seppä Wayland alistui kernaasti tähän varovaisuuskeinoon, jonka syyn hän luultavasti oivalsi, mutta pyysi vain isäntäänsä seuraamaan häntä niiden rohdoskauppiaiden ja apteekkarien myymälöihin, jotka hän oli osoittava Fleetkadulla ja sallimaan hänen toimittaa erinäisiä välttämättömiä ostoksia. Tressilian suostui ja kulki palvelijansa opastamana perättäin neljässä, viidessä myymälässä, missä hän havaitsi Waylandin ostavan kustakin vain yhtä ainoata lääkettä ja eri määrissä. Aineet, joita hän ensiksi kysyi, olivat pian käsillä, toinen toisensa jälkeen, mutta niitä, joita hän sitten tiedusteli, oli paljon vaikeampi löytää — ja Tressilian huomasi Waylandin useammin kuin kerran myyjän suureksi hämmästykseksi hylkäävän tarjotun kasvipihkan tai yrtin ja pyytävän vaihtamaan sitä oikeaan lajiin tai lähtevän hakemaan sitä muualta. Erittäinkin yhtä ainetta näytti olevan melkein mahdotonta löytää. Muutamat rohdoskauppiaat ilmaisivat suoraan, ett'eivät olleet sitä koskaan nähneetkään — toiset väittivät, ett'ei sellaista ainetta ollut olemassakaan muualla kuin hassahtaneiden kullantekijäin mielikuvituksessa — ja useimmat yrittivät tyrkyttää ostajalle jotakin sijaisainetta, jolla he vakuuttivat olevan aivan samat ominaisuudet, vieläpä paljoa suuremmassa määrässä, kun Wayland oli sen hyljännyt ilmoittamalla, ett'ei se ollut hänen pyytämäänsä lääkettä. Ja yleensä olivat he kaikki kovin uteliaita tietämään, mihin hän aikoi sitä ainetta käyttää. Muuan vanha, laiha rohdoskauppias, jolle seppä oli tehnyt tavallisen kysymyksensä sanoilla, mistä Tressilian ei ymmärtänyt eikä muistanut mitään, vastasi suoraan, ett'ei koko Lontoosta löytynyt sitä ainetta, ell'ei Yoglan juutalaisella sattunut sitä olemaan jonkunverran varastossa.
»Sitäpä minäkin tässä ajattelin», virkkoi Wayland. Ja heti heidän myymälästä lähdettyään sanoi hän Tressilianille: »Minä pyydän Teiltä anteeksi, herra, mutta työmies ei voi tulla toimeen ilman työkalujaan. Minun täytyy välttämättä mennä sen Yoglanin puhelle; ja minä vakuutan Teille, että jos tämä retki pidättääkin Teitä kauvemmin kuin aikanne näyttäisi myöntävän, niin olette Te saava runsaan korvauksen siitä tavasta, millä minä aijon käyttää tätä harvinaista ainetta. Sallikaa minun», lisäsi hän, »käydä edellänne, sillä meidän on nyt poikkeaminen valtakadulta ja me pääsemme kaksin kerroin nopeammin perille, jos minä näytän tietä.»
Tressilian suostui, ja seuratessaan seppää erästä pikkukatua pitkin, joka kääntyi vasempaan jokea kohti, huomasi hän oppaansa kulkevan erinomaisen vikkelästi ja ilmeisesti kaupungin täysin tuntien sivukatujen, pihojen ja käytävien sokkeloissa, siksi kunnes Wayland vihdoin pysähtyi keskelle erästä hyvin kapeata katua, jonka päästä häämöitti sumuinen, samea Tems ja jonka taustalla näkyi, mestari Mumblazenin sanantapaa käyttääksemme, Andreaanristi: kahden nousuvettä odottavan lastiveneen mastot. Myymälässä, jonka edustalle hän seisahtui, ei ollut nykymaailman tapaan lasi-akkunaa lainkaan — kurja, karkeakankainen verho vain ympäröi sellaista kojua, jollaisissa kengänpaikkaajat meidän päivinämme työskentelevät; kojun etupuoli oli auki samaan tapaan kuin kalakauppiaiden teltoissa näkee nykyään. Pieni, vanha, naismaisen näköinen äijänkäppyrä, olemukseltaan aivan juutalaisen vastakohta, sillä hänen tukkansa oli hyvin hento ja heikko ja partaa ei hänellä ollut lainkaan, ilmestyi näkyviin ja tiedusteli monin kumarruksin, mitä Wayland suvaitsi tarvita. Tuskin oli hän maininnut lääke-aineen nimen, kun juutalainen säpsähti ja näytti ylen hämmästyneeltä. »Ja mitte suvaitse Teite Korkeutenne tehtä sille rohtol, jota ei ole, Herra nähkö, kysytty niihi neljikymmene vuotte ku minä ole ollu tässä kauppiaana?»
»Minun tehtäviini ei kuulu vastaaminen näihin kysymyksiin», virkkoi Wayland; »minä tahdon vain tietää, onko Teillä haluamaani tavaraa, ja jos on, suostutteko myymään sitä?»
»Ah, Herra nähkö, kylle sit on, ja myytä kans, sille minu ole rohdoskauppias ja mine myy kaikki, mite on.» Näin puhuen otti hän esille erästä jauhetta ja jatkoi sitten: »Mutta se maksa paljo raha. — Mine maksa siitte paino kulta — ah, kirkas kulta — mine sano kuusi kerta paino. — Se tule Siinai vuorelt, misse anta meitä pyhä laki, ja se kasvi kukki vain kerta nin sata vuote.»
»Minä en tiedä, kuinka usein sitä voi koota Sinain vuorelta», sanoi Wayland, katsahdettuaan suuresti halveksien hänelle tarjottua jauhetta, »mutta minä panen miekkani ja kilpeni vetoon tuota Sinun kulunutta päällystakkiasi vastaan, että tätä roskaa, jota Sinä tyrkytät minulle muka oikeana, saa mielin määrin kerätä minä viikon päivänä tahansa Aleppon linnankaivannosta.»
»Te ole julma mies», virkkoi juutalainen; »muute, minulla ei ole parempi — ja jos oliski, ei minu myisi site ilma lääkäri määräystä — tai ilma ett'ei Te sano, mite Te sille teke.»
Seppä vastasi lyhyesti kielellä, josta Tressilian ei ymmärtänyt sanaakaan, mutta joka näytti lyövän juutalaisen perinpohjaisella hämmästyksellä. Hän tuijotti Waylandiin ihmisen tavoin, joka olisi äkkiä tuntenut mahtavan sankarin tai peljätyn kuninkaan vähäpätöisessä, vaatimattomassa muukalaisessa.