Sitten palasivat he majataloonsa, kuuluisaan »Kulkusmetsäläiseen», ja sillä välin kun Sussexin kreivin palvelija varusteli hevosia matkaan, sulkeutui Wayland, keittiömestarilta huhmarin saatuaan, yksityiseen huoneeseen, missä hän survoi, sekoitti ja yhdisti ostamansa aineet kunkin määränsä jälkeen niin näppärästi ja taitavasti, että selvästi huomasi hänet hyvin perehtyneeksi kaikkiin rohtojen käsittelyssä esiintyviin käytännöllisiin toimiin.

Waylandin saadessa lääkkeensä valmiiksi, olivat hevosetkin lähtökunnossa, ja lyhyen tunnin ratsastus vei heidät Sussexin kreivin silloiseen asuntopaikkaan, Deptfordin lähelle, erääseen vanhaan kartanoon, jota sanottiin Say's Courtiksi, joka oli kauvan ollut samannimisen suvun omaisuutta, mutta joka sata vuotta sitten oli joutunut vanhan ja arvossapidetyn Evelynien perheen haltuun. Tämän vanhan suvun silloinen edustaja oli innokkaimpia Sussexin kreivin miehiä ja oli mielellään luovuttanut vieraanvaraisen talonsa sekä hänen että hänen lukuisan seurueensa käytettäväksi. Say's Court oli myöhemmin sen kuuluisan Evelynin asuinpaikkana, jonka »Silva» on yhä kaikkien brittiläisten metsänistuttajain käsikirjana, ja jonka elämän, tapojen ja periaatteiden, sellaisina kuin ne esiintyvät hänen »Muistelmissaan», tulisi samaten olla kaikkien todelliseen sivistykseen pyrkivien englantilaisten ohjeena.

XIV Luku.

Kummiapa kerrot, veli hyvä;
Kaksi hurjaa härkää tuimaa taistoa
Niityllään käy takia hiehon kauniin —
Jos toinen sortuu, rauhaisamp' on laakso,
Ja niiden mylvinästä piittaamaton
Lauma saa häiriöittä syödä.

Vanha näytelmä.

Say's Courtia vartioittiin kuin piiritettyä linnaa ikään; ja niin suuri oli epäluulo niinä aikoina, että Tressiliania ja hänen seuralaisiaan tuon tuostakin pidättivät ja tutkivat sekä jalan että ratsain kulkevat vahtimiehet, heidän lähestyessään sairaan kreivin asuntoa. Ja korkea arvo, joka Sussexin kreivillä oli kuningatar Elisabetin suosiossa ja hänen tunnettu ja tunnustettu taistelunsa ylivallasta Leicesterin kreivin kanssa kiinnittävätkin mitä suurinta huomiota hänen terveydentilaansa; sillä siihen aikaan, josta me nyt kerromme, olivat vielä kaikki epätietoisia siitä, hänkö vai Leicesterin kreivikö lopullisesti saavuttaisi etusijan hallitsijattaren suosiossa.

Elisabet oli monen samaan sukupuoleen kuuluvan tavoin taipuvainen hallitsemaan puolueitten avulla, pitäen vastakkaiset edut tasapainossa ja varaten vain itselleen vallan nostaa toinen tai toinen etusijaan aina sen mukaan miten valtiolliset näkökohdat tai ehkäpä hänen oma naisellinen oikkunsa (sillä tästä heikkoudesta ei hänkään ollut vapaa) kulloinkin määräsivät. Viekastelu — korttien pitäminen lujasti kädessään — toisen edun asettaminen toista vastaan — sen masentaminen, joka luuli päässeensä korkeimmalle hänen arvonannossaan, pelolla, että toinen, yhtä luotettu, vaikk'eikaan yhtä rakastettu suosikki työntäisi hänet syrjään, olivat keinoja, joita hän käytti koko hallituksensa ajan ja joiden avulla hän, niin usein kuin hän lankesikin suosikkijärjestelmän pauloihin, esti useimmat tuollaisen järjestelmän haitat vahingoittamasta hänen valtakuntaansa ja hallitustansa.

Niillä kahdella ylimyksellä, jotka silloin kilpailivat hänen suosiostaan, oli kumpaisellakin hyvin erilaiset edellytykset sen saavuttamiseen; yleensä saattaa kuitenkin sanoa, että Sussexin kreivi oli suorittanut erinomaisia palveluksia kuningattarelle, kun taas Leicester oli rakkaampi naiselle. Sussex oli, käyttääksemme sen ajan lausepartta, Mars-jumalan suosikkeja; hän oli toiminut hyvällä menestyksellä Irlannissa ja Skotlannissa ja erittäinkin suuressa pohjoisten maakuntain kapinassa v. 1569, joka saatiin tukahutetuksi etupäässä hänen sotaisen kyvykkäisyytensä avulla. Hänet ympäröivät ja häneen katsoivat nyt luonnollisesti kaikki ne, jotka toivoivat asetietä kohoavansa arvoon ja kunniaan. Lisäksi oli Sussexin kreivi vanhempaa ja arvokkaampaa syntyperää kuin hänen kilpailijansa, hän kun oli samalla kertaa sekä Fitz-Walterein että Ratcliffein edustaja, kun taas Leicesterin vaakunakilpeä tahrasi hänen iso-isänsä, Henrik VII:n tyrannimaisen ministerin, arvonalennus ja kun sitä tuskin kykeni puhdistamaan hänen isänsä, onnettoman Dudleyn, Northumberlandin herttuan elokuun 22 päivänä v. 1553 tapahtunut mestaus Towerin mäellä. Mutta ulkonaisessa olemuksessaan, kasvojensa piirteissä ja hienossa käytöksessään, jotka kaikki ovat peloittavia aseita naishallitsijan hovissa, oli Leicesterillä enemmänkin kuin tarpeeksi etuja vastaamaan Sussexin kreivin sotilaspalveluksia, korkeata syntyperää ja suorasukaista esiintymistä; ja hän olikin hovin ja koko kuningaskunnan mielestä saavuttanut suuremman osan Elisabetin suosiota, vaikk'eikaan sitä oltu koskaan vakuutettu niin selvästi (se kuului hallitsijattaren muuttumattomaan valtiotaitoon), ett'ei hänen olisi tarvinnut peljätä kilpailijansa lopullista voittoa. Sussexin sairaus oli sentähden niin otollinen Leicesterille, että se herätti mitä omituisimpia arveluja yleisön keskuudessa ja täytti toisen kreivin seuralaiset mitä synkimmällä pelolla ja toisen puoluelaiset mitä valoisimmilla toiveilla sen otaksuttavasta päättymisestä. Sillävälin kokoontuivat kumpaisenkin ylimyksen ystävät johtajansa ympärille — sillä noina vanhoina aikoina eivät ihmiset koskaan unohtaneet sitä mahdollisuutta, että riita ratkaistaisiin miekan mittelöllä — esiintyivät hyvin aseistettuina aivan hovin läheisyydessä ja kiusasivat hallitsijattaren korvia alituisilla meluavilla kahakoillaan, jotka sattuivat joskus itsensä palatsin rajojen sisällä.

Tämä alustava selonteko on välttämätön, jotta lukija ymmärtäisi tässä myöhemmin kerrotut tapaukset.

Tressilianin saapuessa Say's Courtiin oli linna täynnä Sussexin kreivin seuralaisia ja aatelismiehiä, jotka olivat tulleet tervehtimään sairasta suojelusherraansa. Aseet välkkyivät jokaisen kädessä, ja synkkä ilme väikkyi jokaisen kasvoilla, aivan kuin olisivat kaikki pelänneet vastapuolueen pikaista, ankaraa hyökkäystä. Mutta siinä salissa, johon Tressilianin johti muuan kreivin palvelijoista, samalla kun toinen meni ilmoittamaan Sussexille hänen tulonsa, tapasi hän vain kaksi päivystävää aatelismiestä. Heidän puvuissaan, ulkomuodossaan ja tavoissaan oli suuri vastakohta huomattavissa. Vanhemman aatelismiehen, — hän näytti olevan ylhäistä säätyä ja parhaassa ijässään — vaatetus oli hyvin yksinkertainen ja sotilasmainen, hänen vartensa lyhyt, jäsenensä voimakkaat, käytöksensä hiomaton ja hänen piirteensä sellaiset, jotka ilmaisevat tavallista tervettä järkeä mutta eivät hituistakaan vilkkautta eivätkä mielikuvitusta. Nuorempi taas, joka nähtävästi oli siinä kahdenkymmenen maissa, oli puettu loistavimpaan pukuun, mitä säätyhenkilöt siihen aikaan pitivät, hänellä kun oli tulipunainen, runsaasti punoksin ja ompelein koristettu samettiviitta, hänen hattunsa oli samaa ainetta ja sitä kiersivät kolmeen kertaan hohtavan soljen pitelemät kultavitjat. Hänen tukkansa oli järjestetty melkein samaan tapaan kuin useiden meidänkin aikojemme hienojen herrasmiesten: se oli kammattu ylöspäin ja törrötti uljaasti pystyssä; ja korvissaan kantoi hän hopeaisia renkaita, joissa hohteli kumpaisessakin melkoisen suuri jalokivi. Tämän nuorukaisen kasvot olivat säännöllisen kauniit, niiden vaikutusta lisäsi miellyttävä ruumiinmuoto, ja ne olivat lisäksi niin eloisat ja jyrkkäpiirteiset, että ne näyttivät samalla kertaa ilmaisevan sekä päättävän luonteen lujuutta että yritteliään luonteen tulta, sekä harkitsemisvoimaa että kykyä ripeään toimintaan.