»Hän kuuluu minun seurueeseeni», virkkoi Blount; »ja minä olen jalon
Sussexin kreivin tallimestari.»
»Siihen ei minulla ole mitään sanomista», vastasi lähetti, »olen saanut käskyni suoraan Hänen Majesteetiltaan, ja ne koskevat vain tätä aatelismiestä.»
Näin puhein lähti hän matkaansa; Walter seurasi häntä ja jätti toverinsa siihen, ja Blountin silmät olivat pelkästä hämmästyksestä aivan pudota päästä. Vihdoin hän sen sai puretuksi seuraavaan huudahdukseen: — »Kuka sen lemmon tuuterissa olisi osannut sitä aavistaa!» Ja pudistettuaan päätään salaperäisen näköisenä, asteli hän veneelleen, nousi siihen ja palasi Deptfordiin.
Sillävälin johti lähetti nuoren ritarin joen rannalle ja osoitti hänelle erikoista kunnioitusta, seikka, jota hänen asemaansa joutuneet henkilöt kai pitäisivät melkoisen tärkeänä enteenä. Hänet saatettiin erääseen niistä veneistä, jotka olivat valmiina seuraamaan kuningattaren alusta; se kulki jo jokea ylöspäin saman nousuveden avittamana, jota Blount oli virtaa alas soutaessaan kumppaneilleen valitellut.
Soutumiehet liikuttelivat lähetin viittauksesta niin ketterästi airojaan, että pikku-vene piankin saavutti kuningattaren aluksen, missä hän istui suojakatoksen alla parin, kolmen hovinaisen ja seurueensa aatelismiesten ympäröimänä. Hän katsahti useammin kuin yhden kerran veneeseen päin, missä nuori seikkailija oli, ja näytti nauraen puhelevan seuralaistensa kanssa. Vihdoin antoi yksi heistä, ilmeisestikin kuningattaren käskystä, veneelle merkin laskea isomman aluksen viereen, ja nuorukaista kehoitettiin astumaan omasta veneestään kuningattaren haahteen, minkä hän miellyttävän notkeasti suorittikin veneen keulapuolesta, ja niin vietiin hänet kuningattaren eteen, veneen samalla jäädessä jälemmäs. Nuorukainen ei kestänyt hänen majesteettinsa katsetta sen epäedullisemmin, vaikka hänen varmuuteensa sekoittuikin hieman hämmentynyttä pelkoa. Likainen viitta riippui yhä hänen käsivarrellaan ja muodosti luonnollisen aiheen, josta kuningatar alotti keskustelun.
»Te turmelitte tänään kauniin viitan meidän takiamme, nuori mies. Me kiitämme Teitä palveluksestanne, vaikka tapa, jolla sen suorititte, oli outo ja ehkä hieman rohkeakin.»
»Hallitsijattaren palveluksessa on jokaisen kunnon alamaisen velvollisuus olla rohkea», vastasi nuorukainen.
»Taivas nähköön! Se oli hyvin sanottu, herrani», virkkoi kuningatar kääntyen erään vakavan henkilön puoleen, joka istui hänen lähellään, ja joka vastasi juhlallisesti päätään nyökäyttäen ja mutisi joitakin myöntäviä sanoja. »Hyvä, nuori mies, Teidän kohteliaisuutenne ei ole jäävä palkintoaan vaille. Menkää pukuvarastomme hoitajan luo, ja hän on korvaava viitan, jonka Te teitte kelpaamattomaksi meidän palveluksessamme. Te olette saava kokonaisen puvun, vieläpä uusinta kuosia, sen minä lupaan Teille kuningattaren sanalla.»
»Kuten Teidän Armonne suvaitsee», vastasi Walter epäröiden; ei ole Teidän Majesteettinne nöyrän alamaisen asia määrätä Teidän armonosoituksianne, mutta jos minä saisin valita —»
»Niin tahtoisit Sinä mieluummin kultaa, sen takaan», keskeytti kuningatar; »hyi, nuori mies! Häpeän sanoa, että meidän pääkaupungissamme on niin paljon ja niin monenlaisia keinoja tuhlaavan hulluttelun harjoittamiseen, että rahan antaminen nuorukaisille on samaa kuin tuleen puhaltaminen, ja että se samalla jouduttaa heidän perikatoaan. Jos minä elän ja hallitsen, pitää näistä epäkristillisen vallattomuuden välikappaleista tuleman loppu. Sinä olet ehkä köyhä», jatkoi hän, »tai ovat vanhempasi varattomia. — Saat siis rahaa, jos niin haluat, mutta Sinun täytyy tehdä minulle tili sen käyttämisestä.»