»Vaiti, hyvä herra», sanoi Raleigh, »Jumalan nimessä, vaiti! Odottakaa vuoroveden vaihtumista; se tapahtuu tuossa tuokiossa.»
Raleighin terävä huomautus osasi ehkä oikeaan; sillä Leicesterin hämminki oli niin suuri ja hetken aikaa niin vastustamattoman voimakas, että Elisabet, tarkasteltuaan häntä ihmettelevin silmin ja saamatta mitään järjellistä vastausta niihin tavattoman suosion ja hellyyden osoituksiin, jotka hän oli tullut antaneeksi, loi tutkivan katseensa hovimiesten piiriin, ja lukien ehkä heidän kasvoiltaan jotakin, joka sopi hänen omaan heräävään epäluuloonsa, sanoi hän äkkiä: »Tai onko tämän takana enemmän kuin me näemmekään — tai kuin Te, herra kreivi, haluatte meille näyttää? Missä on se Varney? Onko kukaan nähnyt häntä?»
»Jos Teidän Armonne suvaitsee» puuttui puhumaan Bowyer, »hän on sama herra, jolta minä äsken kielsin pääsyn vastaanottosaliin.»
»Jos minä suvaitsen!» toisti Elisabet tiukasti, sillä hän oli nyt tosiaankin sellaisella tuulella, ett'ei hän suvainnut mitään. — »Minä en suvaitse hänen tunkeutuvan röyhkeästi vastaanottosaliini, mutta minä en myöskään suvaitse Sinun sulkevan sieltä sellaista henkilöä, joka oli tullut vastaamaan tehtyyn syytökseen.»
»Miten suvaitsette, miten suvaitsette», vastasi ylen määrin hämmentynyt ovenvartija, »jos minä tietäisin, miten menetellä sellaisissa tapauksissa, niin kyllä minä varoisin —»
»Sinun olisi pitänyt esittää sen miehen asia meille, herra Ovenvartija, ja odottaa meidän määräyksiämme. Sinä luulet kai olevasi aika mahtava herra nyt, kun me äsken nuhtelimme Sinun takiasi erästä ylimystämme — mutta meidän silmissämme olet Sinä vain samanarvoinen kuin lyijypaino, joka pitää ovea kiinni. Kutsu se Varney tänne heti paikalla — tässä anomuksessa on mainittu myös muuan Tressilian — käske molemmat puheillemme.»
Häntä toteltiin, ja Tressilian ja Varney astuivat siis saliin. Varneyn ensimäinen katse välähti Leicesteriin, toinen kuningattareen. Tämän jälkimäisen ilmeistä näki hän myrskyn lähenevän, eikä hän herransa alaspäin painuneilta kasvoilta saattanut lukea mitään neuvoja, mihin suuntaan hänen oli ohjattava laivaansa uhkaavassa kamppailussa — sitten huomasi hän Tressilianin ja yht'äkkiä selvisi hänelle se vaarallinen asema, johon hän oli joutunut. Mutta Varney oli yhtä julkea ja terävä-älyinen kuin ovela ja häikäilemätön, — taitava perämies äärimmäisessäkin hädässä; hän oivalsi täydellisesti ne edut, jotka hän oli saavuttava, jos hänen onnistuisi pelastaa Leicester uhkaavasta vaarasta, ja perikadon, joka ammotti hänen jalkojensa juuressa, jos hänen yrityksensä ei veisi toivottuun tulokseen.
»Onko totta, mies», kysyi kuningatar, heittäen Varneyhin yhden noita tutkivia katseitaan, joita vain harvat kykenivät kestämään, »että Te olette häpeällisellä tavalla vietellyt erään nuoren, sivistyneen, jalosukuisen neidon, ritari Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran, tyttären?»
Varney polvistui ja vastasi, kasvoillaan syvimmän katumuksen ilme, että hänen ja neiti Amy Robsartin välillä oli tosiaankin ollut jonkunlaisia lemmensuhteita.
Leicesterin koko ruumis värisi suuttumuksesta, kun hän kuuli palvelijansa tekevän moisen tunnustuksen, ja hetkisen aikoi hän jo rohkeasti astua esiin ja heittää hyvästit hoville ja kuninkaalliselle suosiolle, kertomalla koko salaisen avioliittonsa tarinan. Mutta sitten katsahti hän Sussexiin, ja ajatellessaan sitä voitonriemuista hymyä, joka väreilisi tämän huulilla tuollaisen tunnustuksen tapahduttua, sulki hän suunsa. »En ainakaan nyt», ajatteli hän, »tai en ainakaan tässä huoneessa minä tahdo suoda hänelle niin suurta iloa.» Ja pusertaen huulensa tiukasti yhteen, seisoi hän siinä lujana ja kylmäverisenä, tarkaten jokaista sanaa, minkä Varney lausui ja vahvasti päättäen peittää viimeiseen asti salaisuuden, josta hänen hovisuosionsa näytti riippuvan. Sillä välin jatkoi kuningatar Varneyn kuulustelemista.