Mutta hänen sanoissaan oli sellainen sävy, että pyyntö kuulosti aivan käskyltä ja käsky pyynnöltä. He seisoivat yhä paikoillaan vaijeten ja itsepäisinä, kunnes hän korotti äänensä tavalla, joka ilmaisi sekä suuttumusta että ehdotonta päättäväisyyttä.
»Herra Henrik Lee», sanoi hän päivystävälle upseerille, »pitäkää vartijajoukkonne valmiina ja miehittäkää vene viipymättä. — Hyvät herrat Sussex ja Leicester, minä käsken teitä vielä kerran ojentamaan toisillenne kättä — ja kautta Herran kuoleman! se, joka ei tottele, saa maistaa Towerimme ruokaa, ennen kuin hän jälleen näkee kasvomme. Minä lannistan Teidän pöyhkeät sydämenne, ennen kuin tästä erotaan, sen lupaan kuningattaren sanalla!»
»Vankeuden voisi vielä kestää», vastasi Leicester, »mutta ell'ei saisi nähdä Teidän Majesteettinne kasvoja, olisi se samaa kuin valon ja elämän menettäminen yht'aikaa. — Tässä on käteni, Sussex.»
»Ja tässä on minun käteni», sanoi Sussex, »kaikessa uskollisuudessa ja kunniassa; mutta —»
»Ei, ei sanaakaan enää, jos suvaitsette», keskeytti kuningatar. »No niin, nyt on kaikki niin kuin ollakin pitää», lisäsi hän, katsahtaen heihin suosiollisemmin, »ja kun te, kansan paimenet, yhdytte sitä suojelemaan, niin on käyvä hyvin sen lauman, jota minä hallitsen. Sillä, hyvät herrat, minä sanon sen suoraan, teidän järjettömät riitanne johtavat kummalliseen vallattomuuteen palvelijainne keskuudessa, — Herra Leicester, Teidänhän seurueessanne on muuan aatelismies, nimeltä Varney?»
»On kyllä, armollinen Kuningatar», vastasi Leicester, »minä toin hänet suutelemaan kuninkaallista kättänne Teidän viimeksi ollessanne Nonsuchissa.»
»Hänen ulkomuotonsa oli kyllä siedettävä», jatkoi kuningatar, »mutta minun nähdäkseni tuskin niin kaunis, että joku kunniallisesta perheestä lähtenyt, toivorikas neitonen olisi vaihtanut hyvän maineensa hänen koreihin kasvoihinsa ja ruvennut hänen rakastajattarekseen. Niin on kuitenkin käynyt — tämä Teidän palvelijanne on vietellyt erään vanhan kunnon devonshirelaisen ritarin Hugh Robsartin, Lidcoten linnan herran tyttären, ja tämä on kurjan hylkytytön tavoin karannut hänen kanssaan isänsä kodista. — Herra Leicester, voitteko pahoin, koska olette aivan kalman kalpea?»
»En, armollinen Hallitsijatar», vastasi Leicester, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa kyetäkseen lausumaan nämä kolme sanaa.
»Te voitte varmasti pahoin, herra kreivi!» jatkoi Elisabet ja riensi hänen luokseen hätäisenä, ilmaisten siten syvimmän osanottonsa. »Kutsukaa Mastersia — kutsukaa henkilääkäriämme — missä ne typerät kuhnustelijat viipyvät? — Me kadotamme hovimme ylpeyden heidän huolimattomuutensa takia. — Taikka olisiko mahdollista, Leicester», jatkoi hän ja katseli kreiviä hyvin hellästi, »että vihastukseni pelko koski Sinuun niin kovasti? Älä luule hetkeäkään, jalo Dudley, että me moittisimme Sinua seuralaisesi tyhmyyksistä — Sinua, jonka ajatusten me tiedämme käyvän aivan toisia teitä! Joka kiipeää kotkan pesälle, herra kreivi, ei välitä siitä, kutka pyydystelevät hamppuvarpusia vuoren juurella.»
»Kuulkaas tuota?» kuiskasi Sussex Raleighille. »Piru auttaa häntä ilmeisesti? Sillä se, mistä toinen olisi jo vajonnut kymmenen sylen syvyyteen, näyttää vain sysäävän hänen purttaan parempaan vauhtiin. Olisipa joku minun miehistäni tehnyt tuon —»