Hän menetteli viisaasti; sillä Elisabetin tarkoituksena oli tosin masentaa häntä, vaan ei jättää häntä epäsuosioon, ja varovaisinta oli siis antaa hänen vastustamatta tai puhumatta nauttia valtansa koko loistoa. Kuningattaren arvo oli siten saanut hyvityksen, ja nainen alkoi pian tajuta sen nöyryytyksen katkeruuden, jonka hän oli valmistanut suosikilleen. Hänen terävä silmänsä huomasi myös ne salaiset vahingoniloiset katseet, joita Sussexin puoluelaiset toisilleen lähettelivät, eikä hänen valtioviisauteensa suinkaan kuulunut toisen ryhmän päästäminen toisen ratkaisevaksi voittajaksi.
»Mitä minä tässä sanoin Leicesterin kreiville», jatkoi hän lyhyen vaiti-olon jälkeen, »sen sanon minä myös teille, herra Sussex. Teidänkin sitä pitää muka niin komeasti rynnistämän Englannin hoviin oman joukkonne etunenässä!»
»Minun joukkoni, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi Sussex, »ovat kyllä komeasti rynnistäneet Teidän asiaanne puoltaen irlantilaisten, skotlantilaisten ja noiden pohjoisten maakuntain kapinallisten kreivien kimppuun. Mutta minä en tiedä —»
»Rupeatteko te vaihtamaan katseita ja sanoja kanssani, herraseni?» kysyi kuningatar keskeyttäen; »minusta nähden voisitte Te oppia Leicesterin kreiviltä nöyryyttä, joka osaa pysyä äänettömänä ainakin meidän nuhteitamme kuunnellessaan. Minä sanon Teille, hyvä herra, että iso-isäni ja isäni kielsivät viisaudessaan tämän sivistyneen maan ylimyksiä kulkemasta niin suunnattomien seurueiden saattamina; ja luuletteko te nyt, että koska minä kannan naisen päähinettä, heidän valtikkansa olisi minun kädessäni muuttunut kehräspuuksi? Minä vakuutan Teille, ett'ei ainoakaan kristikunnan kuninkaista jyrkemmin pidä huolta siitä, ett'ei liiaksi paisuneen vallan pöyhkeys häiritse hänen hovi-elämäänsä, rasita hänen kansaansa ja riko hänen valtakuntansa rauhaa kuin se, joka nyt teille puhuu. — Herra Leicester, ja Te, herra Sussex, minä käsken teitä molempia olemaan ystävyksin, tai kautta tämän kruununi, te olette tapaava minussa vihollisen, joka on liian väkevä teille kummallekin!»
»Armollinen Kuningatar», vastasi Leicesterin kreivi, »Te, joka itse olette kunnian lähde, tiedätte parhaiten, mitä minun kunniaani kuuluu. Minä jätän sen Teidän valtaanne ja sanon vain, ett'ei suhde, jossa minä olen ollut herra Sussexiin, ole johtunut minun käytöksestäni; eikä hänellä ole ollut mitään syytä pitää minua vihamiehenään, ennen kuin hän teki minulle suurta vääryyttä.»
»Mitä minuun tulee, armollinen Kuningatar», virkkoi Sussexin kreivi, »niin en tahdo lainkaan ruveta vastustamaan Teidän armollista käskyänne; mutta minä olisin tyytyväinen, jos herra Leicester suvaitsisi ilmoittaa, milloin minä olen tehnyt hänelle suurta vääryyttä, kuten hän julistaa, koska kerran minun kieleni ei ole ikinä lausunut sanaakaan, jota minä en olisi kernaasti ollut valmis puolustamaan joko jalkaisin tai ratsain.»
»Ja mitä minuun tulee», jatkoi Leicester, »niin on minun käteni kaikkein armollisimman Hallitsijattareni luvalla oleva yhtä valmis vastaamaan sanoistani kuin ikinä miehen, joka kirjoittaa nimekseen Ratcliffe.»
»Hyvät herrat», nuhteli kuningatar, »nämä eivät ole tähän huoneeseen kuuluvia puheita, ja ell'ette voi hillitä kiukkuanne, olemme me löytävät paikkoja, missä sekä sillä että Teillä on oleva tarpeeksi ahdasta. Paiskatkaa nyt toisillenne kättä, hyvät herrat, ja unohtakaa nuo turhat riitanne.»
Kilpailijat katsahtivat toisiinsa vastahakoisin silmin eikä kumpikaan halunnut ensinnä lähteä tottelemaan kuningattaren käskyä.
»Sussex», sanoi Elisabet, »minä pyydän — Leicester, minä käsken.»