»Jatka», sanoi kuningatar kiireisesti; hänen poskensa hehkuivat, ja hänen silmänsä säkenöivät, hänen puhutellessaan Varneyta; »jatka — täällä ei kuulla muiden käskyjä kuin minun.»
»Ne ovat kaikkivaltiaita, armollinen Kuningatar», vastasi Varney; »eikä Teidän edessänne saa olla mitään salattua. — Kuitenkaan en minä haluaisi», lisäsi hän ympärilleen katsahtaen, »puhua herraani koskevista asioista kaikkien kuullen.»
»Väistykää syrjemmälle, hyvät herrat», käski kuningatar seuruettaan, »ja jatka Sinä. — Mitä oli kreivillä tekemistä Sinun rikollisen juonesi kanssa? — Katso nyt, mies, ett'et laskettele hänestä valheita!»
»Olkoon kaukana minusta, että rupeaisin puhumaan pahaa jalosta herrastani», vastasi Varney; »mutta minun on pakko ilmaista, että joku syvä, valtaava, salainen tunne on viime aikoina juurtunut herrani mieleen, riistänyt hänet kaikista huonekuntansa askareista, joista hän ennen piti niin ankaraa huolta, ja antanut meille tilaisuuden hullutusten tekemiseen ja niiden kautta, kuten tässäkin tapauksessa, saanut meidät osaksi häpäisemään herraammekin. Ilman sitä ei minulla olisi ollut aikaa eikä tilaisuutta langeta siihen hairahdukseen, joka nyt on suunnannut minuun hänen vihastuksensa, raskaimman, mikä minua olisi koskaan saattanut kohdata, — ottamatta kuitenkaan lukuun Teidän Majesteettinne peloittavinta suuttumusta.»
»Ja vain tässä mielessä, eikä missään muussa, on hän ollut osallinen rikokseesi?» kysyi Elisabet.
»Vain siinä, armollinen Kuningatar, eikä missään muussa», vastasi Varney; »sillä tuon salaperäisen muutoksen tapahduttua olisi häntä tuskin luullut samaksi mieheksi. Katsokaa häntä, armollinen Valtijatar, kuinka kalpea hän on ja miten hän vapisee siinä seisoessaan — kuinka se poikkeaakaan hänen tavallisesta ylevästä esiintymistavastaan! — mitä saattaakaan hän pelätä, vaikka minä mitä puhuisin Teidän Majesteetillenne? Ah, armollinen Valtijatar, sen jälkeen kun hän sai tuon turmiollisen kääryn!»
»Minkä kääryn, ja keneltä?» kysyi kuningatar kiireisesti.
»Keneltä se tuli, armollinen Kuningatar, sitä en voi arvata; mutta minä pääsen häntä niin lähelle, että tiedän hänen siitä asti aina kantaneen kaulassaan, poveaan vasten hiuskiehkurasta riippuvaa pientä, sydämenmuotoista kultakorua — hän puhelee sille ollessaan yksin — hän ei luovu siitä nukkuessaankaan — eikä mikään pakana ole sen hartaammin palvonut epäjumalankuvaansa.»
»Sinä olet tungetteleva lurjus, kun noin tarkkaan urkit herrasi tekoja», sanoi Elisabet, punastuen, mutta ei nyt suuttumuksesta; »ja juoruileva lurjus, kun sitten taas kuulutat kaikkialla hänen hullutuksiaan. — Minkä värinen liekään se hiuskiehkura, josta lörpöttelet?»
Varney vastasi: »Runoilija, armollinen Valtijatar, sanoisi sitä Minervan kultakankaasta pirahtaneeksi säikeeksi; mutta minun nähdäkseni oli se vaaleampi kuin puhtainkaan kulta — se oli pikemminkin kuin laskevan auringon viimeinen säde ihanimpana kevätpäivänä.»