»Tehän olette runoilija itsekin, herra Varney», virkkoi kuningatar hymyillen; »mutta minun järkeni ei jaksa seurata Teidän korkealentoisia vertauksianne — katsokaa näitä kunnioitettavia naisia — onko täällä» — (hän epäröi ja koki pakottaa kasvoilleen suurimman välinpitämättömyyden ilmeen) — »onko täällä, tässä salissa, naista, jonka tukan väri muistuttaa näkemäänne hiuskiehkuraa? Tahtomatta lainkaan tunkeutua herra Leicesterin lemmensalaisuuksiin, olisi minusta hauska tietää, millaiset kiharat ovat Minervan kultakuteen, tai — mitenkä se nyt olikaan? — toukokuun auringon viimeisten säteiden kaltaisia.»

Varney tähysteli pitkin salia, hänen katseensa vaelsi naisesta toiseen, kunnes se lopulta pysähtyi kuningattareen itseensä, mitä syvimmän kunnioituksen ilmeellä. »En näe tässä huoneessa kiharoita», sanoi hän, »joista saattaisi lausua sellaisia vertauksia, paitsi päässä, johon en uskalla kohottaa katsettani.»

»Kuinka, herra lurjus», tiuskasi kuningatar, »uskallatko Sinä viittailla —»

»En, armollinen Valtijatar», vastasi Varney, verhoten silmänsä käsillään, »toukokuun auringon säteet ne vain huikaisivat heikot silmäni.»

»Mene tiehesi — mene tiehesi», virkkoi kuningatar; »Sinä olet aika hullunkurinen veitikka» — ja kääntyen nopeasti hänestä, kiiruhti hän Leicesterin luo.

Väkevä uteliaisuus, sekaantuneena kaikkiin niihin moninaisiin toiveisiin, pelon syihin ja intohimoihin, jotka vaikuttavat hovipuolueisiin, oli vallinnut vastaanottosalissa sillä aikaa kun kuningatar puheli Varneyn kanssa, ikäänkuin olisi koko seurue ollut itämaisen taikakalun lumoissa. Miehet välttivät pienintäkin liikahdusta ja olisivat mielellään lakanneet hengittämästä, jos luonto olisi sallinut sellaista keskeytystä toiminnassaan. Ilmapiiri oli tartuttava, ja Leicester, joka näki ympärillään vain toivottavan tai pelättävän hänen pelastumistaan tai kukistumistaan, unohti kaiken, mitä rakkaus oli hänelle aikaisemmin kuiskannut ja näki tällä hetkellä vain suosion tai epäsuosion, jotka riippuivat Elisabetin päännyökkäyksestä ja Varneyn uskollisuudesta. Nopeasti keräsi hän kaiken kylmäverisyytensä ja valmistautui näyttelemään osaansa lähestyvässä kohtauksessa, koska hän näki kuningattaren häneen suuntaamista katseista, että Varneyn paljastukset, millaisia ne sitten olivatkin, edistivät hänen asiaansa. Elisabet ei jättänytkään häntä pitkäksi ajaksi epätietoisuuteen; sillä se suosiollisuuttakin hellempi sävy, jolla hän häntä puhutteli, ratkaisi hänen voittonsa hänen kilpailijansa ja koko Englannin hovin silmissä. — »Tuo Sinun Varneysi on lörpöttelevä mies palvelijaksi, herra kreivi», virkkoi Elisabet; »on parasta, ett'et usko hänelle mitään sellaista, joka voisi vahingoittaa Sinua meidän silmissämme, sillä ole varma siitä, hän ei voisi pitää sitä kielensä takana.»

»Olisikin valtiopetosta», sanoi Leicester, sulavasti toiselle polvelleen laskeutuen, »jos hän salaisi jotakin Teidän Majesteetiltanne, ja minä toivoisin, että sydämeni olisi avoinna edessänne, avoimempana ja paljastetumpana, kuin mitä palvelijan kieli voi ilmoittaa.»

»Kuinka, herra kreivi», sanoi Elisabet, katsellen häntä hellästi, »eikö ole sydämessänne pienintäkään soppea, jonka yli Te tahtoisitte heittää verhon? Ah! minä näen, että tämä kysymys saattaa Teidät hämillenne, mutta kuningattarenne tietää, ett'ei hänen tule katsahtaa liian syvälle palvelijainsa uskollisesti täytetyn velvollisuuden syihin, jott'ei hän näkisi sellaista, mikä voisi, tai minkä ainakin tulisi häntä loukata.»

Näiden viimeisten sanojen rauhoittamana puhkesi Leicester palavasti vakuuttamaan syvää ja järkkymätöntä kiintymystään, joka ei ehkä tällä hetkellä ollut kokonaan teeskenneltyä. Ne erilaiset mielenliikutukset, jotka olivat hänet ensin vallanneet, olivat nyt antaneet tilaa tarmokkaalle päätökselle pitää paikkansa kuningattaren suosiossa; eikä hän ollut Elisabetista koskaan tuntunut niin kaunopuheiselta, niin komealta, niin miellyttävältä kuin siinä polvillaan rukoillessaan häntä ottamaan häneltä kaikki muut lahjansa takaisin ja jättämään hänelle vain palvelijansa nimen. — »Riistäkää Dudley-raukalta», huudahti hän, »kaikki, mitä Teidän hyvyytenne on hänelle antanut, ja käskekää häntä olemaan jälleen se köyhä aatelismies, mikä hän oli ennen kuin Teidän suosionne aurinko alkoi hänelle paistaa; jättäkää hänelle vain viitta ja miekka, mutta sallikaa hänen aina kerskua omaavansa — minkä menettämistä hän ei sanalla eikä teolla ole ansainnut — jumaloidun Kuningattarensa ja Valtijattarensa kunnioitus!»

»Ei, Dudley!» sanoi Elisabet, nostaen häntä toisella kädellä ja tarjoten toisen hänen suudeltavakseen; »Elisabet ei ole unohtanut, että silloin kun Te olitte köyhä, peritystä arvostanne alennettu aatelismies, oli hänkin yhtä voimaton prinsessa, ja että Te silloin hänen puolestaan panitte alttiiksi kaikki, mitä sorto oli Teille jättänyt — henkenne ja kunnianne. — Nouskaa, herra kreivi, ja päästäkää käteni! — Nouskaa, ja olkaa, mitä olette aina ollut, hovimme kaunistus ja valtaistuimemme tuki. Hallitsijattarenne saattaa tulla pakotetuksi nuhtelemaan Teidän hairahduksianne, mutta se ei ole koskaan tapahtuva, myöntämättä Teidän ansioitanne. — Ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon», lisäsi hän kääntyen seurueeseen, joka oli vaihtelevin tuntein katsellut tätä jännittävää kohtausta — »niin totta kuin Jumala minua auttakoon, hyvät herrat, luulen minä, ett'ei ainoallakaan hallitsijalla ole vielä ollut uskollisempaa palvelijaa kuin minulla tässä jalossa kreivissä!»