Hyväksymyksen humina nousi Leicesterin puolueesta, eivätkä Sussexin ystävät uskaltaneet sitä vastustaa. He seisoivat siinä silmät maahan luotuina, vastustajainsa julkisen ja ehdottoman voiton pelästyttäminä ja nöyryyttäminä. Leicester käytti ensiksi sitä luottamusta, johon kuningatar oli hänet niin ratkaisevasti jälleen korottanut, kysyäkseen hänen määräyksiään Varneyn rikoksen suhteen. »Vaikk'ei», sanoi hän, »se veijari ansaitsekaan minulta muuta kuin epäsuosioni, niin rohkenisin kuitenkin pyytää —»
»Tosiaankin, olimmepa aivan unohtaa koko asian», vastasi kuningatar; »ja me olisimme tehneet pahoin, sillä meidän tulee jakaa oikeutta niin halvimmalle kuin korkeimmallekin alamaisellemme. Meitä ilahuttaa, herra kreivi, että Te juuri ensimäisenä huomautitte meille asiasta. — Missä on Tressilian, syyttäjä? — käskekää hänet eteemme.»
Tressilian astui esiin ja teki syvän, siron kumarruksen. Hänen koko olemuksessaan, kuten olemme jo maininneet, oli jotakin miellyttävää ja jaloakin, joka ei jäänyt kuningatar Elisabetin tarkalta silmältä huomaamatta. Hän katseli tutkivasti Tressiliania, joka seisoi hänen edessään varmana, mutta syvimmän surumielisyyden ilme kasvoillaan.
»En voi olla surkuttelematta tätä herraa», sanoi Elisabet Leicesterille. »Minä olen ottanut hänestä selkoa, ja hänen käytöksensä vahvistaa sen, mitä minä olen kuullut, nimittäin että hän on sekä oppinut että sotilas ja hyvin harjaantunut niin tieteisiin kuin aseiden käyttelyyn. Me naiset, herra kreivi, olemme oikullisia valinnassamme — minä sanoisin jo pelkän ulkomuodon perustuksella, ett'ei Teidän seuralaistanne voi verratakaan tähän aatelismieheen. Mutta sillä Varney-veitikalla on taitava puhelahja, ja totuuden tunnustaakseni, sillä voi vaikuttaa paljon meihin heikomman sukupuolen ihmisiin. — Katsokaas, herra Tressilian, hukkunut nuoli ei ole vielä katkennut jousi. Teidän totinen rakkautenne, sillä sellaisena tahdon sitä pitää, näyttää saaneen huonon palkan; mutta Te olette oppinut ja Te tiedätte, että tässä maailmassa on ollut monta petollista Cressidaa sitten Troijan sodan. Unohtakaa, hyvä herra, tämä neiti Kevytkenkä — ja opettakaa rakkautenne vast'edes katsomaan paremmin eteensä. Tätä me puhumme Teille enemmän oppineiden miesten kirjoitusten perustalla kuin omasta tiedostamme, koska me emme jo asemamme emmekä erikoisen tahtommekaan takia halua hankkia kokemusta sellaisissa muuttelevien tunteiden arvottomissa leikeissä. Mitä sen neidon isään tulee, niin aijomme me huojentaa hänen suruansa kohottamalla hänen vävynsä asemaan, jossa hän kykenee hankkimaan puolisolleen kunniallisen toimeentulon. Eikä Teitäkään unohdeta, Tressilian — käykää hovissamme ja Te olette huomaava, että uskollisella Troiluksella on jonkun verran oikeutta tuta meidän suopeuttamme. Muistakaa, mitä se pääveitikka Shakespeare sanoo — susi hänet syököön, tulevathan hänen hullutuksensa aina mieleeni, kun minun pitäisi muuta ajatteleman! — Odottakaahan, mitenkä se nyt olikaan?
»'Sun sitoi taivaan side Cressidaan.
Se taivaan side höltyi, purkes, laukes,
Ja toinen solmu, viiden sormen solmu,
Tuon naisen valan pirstat, lemmen rippeet
Kytki Diomedeeseen.'
»Te hymyilette, herra southamptonilainen — ehkä minun huono muistini panee näytelmäseppänne säkeet ontumaan. — Mutta se siitä — loppukoon tämä typerä juttu nyt kerrassaan tähän.»
Vaan kun Tressilianin asento osoitti hänen haluavan puhua, vaikka samalla mitä syvin kunnioitus kuvastihen hänen kasvoillaan, lisäsi kuningatar hieman kärsimättömänä. — »Mitä nyt vielä? Tyttöhän ei voi ruveta Teidän molempien vaimoksi. — Hän on nyt kerta kaikkiaan tehnyt valintansa — olkoonpa, ett'ei se ollut viisas; mutta hän on kun onkin Varneyn vihitty puoliso.»
»Anomukseni pitäisi raukeneman tähän, kaikkein armollisin Hallitsijatar», vastasi Tressilian, »ja sen mukana kostonikin. Mutta minä en pidä tämän Varneyn sanaa riittävänä totuuden takeena.»
»Jos tämä epäilys olisi lausuttu muualla», kivahti Varney, »olisi minun miekkani —»
»Sinun miekkasi!» keskeytti Tressilian halveksivasti; »Teidän Majesteettinne luvalla on minun miekkani näyttävä —»