Leicester jatkoi kiivaasti kulkuaan, jättäen nyt suorittamatta kaikki ne kohteliaisuudet, joita hän äsken oli niin anteliaasti jaellut, kiirehti läpi hovimiesten tungoksen ja vetäytyi erääseen pieneen sivuhuoneeseen, sulkeutuen sinne muiden häiritsemättä hetkiseksi hengähtämään.
»Mikä minä olen», raivosi hän itsekseen, »kun annan moisen kurjan hupsun tolvanan puheiden tuolla lailla viedä järkeni! — Omatunto, Sinä olet verikoira, jonka ärjyntä herää yhtä hyvin hiiren tai rotan arkailevasta liikehtimisestä kuin leijonankin astunnasta. — Enkö minä voi yhdellä rohkealla tempauksella pelastua tälläisestä raivostuttavasta, häpeällisestä asemasta? Mitäpä, jos minä polvistuisin Elisabetin jalkojen juureen, tunnustaisin kaikki ja heittäytyisin hänen armoilleen?» — Hänen näitä ajatellessaan avautui huoneen ovi ja Varney syöksähti sisään.
»Jumalan kiitos, armollinen herra, että Teidät löysin!» huudahti hän.
»Kiitä paholaista, jonka kätyri olet», vastasi kreivi.
»Kiittäkää ketä tahdotte, armollinen herra», jatkoi Varney; »mutta kiiruhtakaa joen rannalle. Kuningatar on jo veneessään ja kysyy Teitä.»
»Mene ilmoittamaan hänelle minun tulleen äkkiä sairaaksi», käski
Leicester; »sillä taivaan nimessä, pääni ei kestä tätä kauvemmin!»
»Saatanpa minä niin sanoakin», virkkoi Varney katkerasti, »sillä Teidän paikkanne ja minulle, Teidän tallimestarillenne, jonka oli määrä seurata Teidän Korkeuttanne, varattu paikka kuningattaren veneessä ovat jo joutuneet muille. Uutta lellipoikaa, Walter Raleighia ja vanhaa tuttavaamme Tressiliania kutsuttiin juuri meidän paikoillemme, kun minä kiiruhdin Teitä hakemaan.»
»Sinä olet paholainen, Varney», sanoi Leicester kiihtyneenä; »mutta nyt tunnustan minä taitavuutesi ja seuraan Sinua.»
Varney ei vastannut mitään, vaan lähti kulkemaan palatsista jokea kohti, herransa seuratessa häntä koneellisesti; vihdoin sanoi hän taakseen katsahtaen äänellä, jossa helähti ainakin tuttavallisuus, ell'ei suora käsky: »Mitä tuo nyt on, hyvä herra? — viittanne roikkuu toiselta olkapäältä — sukkanauhanne on auki — sallikaahan minun —»
»Sinä olet yhtä suuri narri kuin konnakin, Varney», sanoi Leicester työntäen hänet syrjään ja hyljäten hänen tarjoamansa avun. »Meidän on parempi näin, herra — kun me käskemme Teitä pukuamme järjestämään, niin tehkää silloin se, nyt emme Teitä tarvitse.»