Ja kreivi otti jälleen entisen käskevän ryhtinsä ja palasi samalla myös täysin järkiinsä — ravisti pukunsa vielä huolimattomampaan asuun — astui Varneyn edelle ylempi-arvoisen ja mahtavamman sävy koko olemuksessaan ja johti vuorostaan kulkua jokea kohti.
Kuningattaren alus oli juuri lähtemässä rannasta; Leicesterille perään ja hänen tallimestarilleen kokkapuolelle varatut paikat olivat tosiaankin jo täytetyt. Mutta Leicesterin lähetessä syntyi vaiti-olo, ikäänkuin olisivat veneessä-olijat odottaneet istuinpaikkojen muutosta. Suuttumus karehti kuningattaren poskella, kun hän sillä kylmällä äänellä, jonka verhoon ylempi-arvoiset koettavat peittää sisäisen kuohuntansa, puhuessaan sellaisille, joiden edessä olisi alentavaa sitä näyttää, lausui nämä tylyt sanat: — »Me olemme odottaneet, herra Leicester.»
»Kaikkein armollisin Kuningattareni ja Käskijättäreni», vastasi Leicester, »Te, joka osaatte antaa anteeksi niin monet Teidän sydämellenne tuntemattomat heikkoudet, osannette myös paraiten sääliä mielenliikutuksia, jotka hetkiseksi valtaavat sekä sielun että ruumiin. Minä tulin tänään pelkäävänä ja syytettynä alamaisena eteenne; Teidän hyvyytenne hajoitti panettelun pilvet ja antoi minulle takaisin kunniani, ja mikä vielä tärkeämpää, Teidän suosionne — on kummastuttavaa, vaikka minulle sangen onnetonta, että tallimestarini tapasi minut tilassa, joka tuskin jätti minulle kylliksi voimia ponnistautumaan hänen jäljissään tänne, kun yht'äkkiä Teidän Majesteettinne katsahdus, vaikkakin, ah! suuttunut katsahdus sai minussa aikaan sellaista, missä ei itse Aeskulapiuskaan olisi onnistunut?»
»Kuinka?» kysyi Elisabet nopeasti, Varneyhin vilkaisten; »voiko herranne pahoin?»
»Hän sai jonkunlaisen pyörtymiskohtauksen», vastasi aina ovela Varney, »kuten Teidän Majesteettinne voi havaitakin hänen nykyisestä tilastaan. Herrani kiire ei sallinut minun edes järjestää hänen pukuaan.»
»Eipä siitä lukua», virkkoi Elisabet katsellessaan Leicesterin jaloja piirteitä ja uljasta ulkomuotoa, joiden mielenkiintoa vain lisäsivät niiden ristiriitaisten tunteiden jäljet, mitkä juuri äsken olivat hänen mieltään kuohuttaneet, »tehkää tilaa jalolle kreiville — Teidän paikkanne, Varney, on täytetty; Teidän täytyy etsiä itsellenne sijaa toisesta venheestä.»
Varney kumarsi ja poistui.
»Ja Teidänkin, nuori Viittaritarimme», lisäsi hän Raleighiin katsahtaen, »täytyy tällä kertaa siirtyä hovinaistemme venheeseen. Mitä Tressilianiin tulee, on hän jo saanut kärsiä niin paljon naisten oikuista, ett'en minä enää tahdo henkilökohtaisesti loukata häntä suunnitelmani muuttamisella.»
Leicester istuutui paikalleen aivan lähelle kuningatarta; Raleigh nousi lähteäkseen, ja Tressilian aikoi sopimattomaan aikaan sattuneessa kohteliaisuudessaan tarjota ystävälleen oman paikkansa, mutta Raleigh, joka nyt näytti päässeen oikealle alalleen, huomautti hänelle merkitsevällä silmäyksellä, että niin kärkästä kuninkaallisen suosionosoituksen halveksumista saatettaisiin selittää väärin. Hän istui siis äänettömänä alallaan, kun taas Raleigh syvään kumartaen ja suurimman alistumisen ilme kasvoillaan suoriutui lähtemään veneestä.
Muuan jalomielinen hovimies, uljas Willoughby, luuli voivansa kuningattaren katseessa lukea jotakin, joka näytti säälivän Raleighin todellista tai teeskenneltyä mielihaikeutta.