»Meidän vanhain hovimiesten», virkkoi hän, »ei tule peittää aurinkoa nuoremmilta tovereiltamme. Minä luovun siis, Teidän Majesteettinne luvalla, tunniksi siitä, mikä Teidän alamaisillenne on kallisarvoisinta: Teidän Majesteettinne läheisyyden nauttimisesta ja suostun surukseni kävelemään tähtien valossa, poistuessani lyhyeksi ajaksi Dianan omien säteiden paisteesta. Minä siirryn naisten veneeseen ja jätän tälle nuorelle ritarille toivotun onnen hetken.»
Kuningatar vastasi puolittain leikillisesti, puolittain vakavasti: »Jos Te niin kovin haluatte poistua luotamme, hyvä herra, täytyy meidän kai kestää se harmi. Mutta luvallanne sanoen, me emme usko nuoria hovinaisiamme Teidän hoimiinne, — niin vanha ja kokenut kuin Te lienettekin omasta mielestänne. Teidän kunnioitettava ikänne, hyvä herra», jatkoi hän hymyillen, »sopinee paremmin valtiovarain hoitajani seuraan kolmanteen veneeseen, sillä hänen kokemuksistaan saattaa jopa herra Willoughbylläkin olla oppimista.»
Herra Willoughby peitti harminsa hymyilyyn — naurahti, hämmentyi, kumarsi ja lähti kuningattaren veneestä mennäkseen Burleighin seuraan. Leicester, joka koki pidättää ajatuksiansa kaikesta sisäisestä syventymisestä, kiinnittämällä ne ympäristön tapauksiin, huomasi muiden muassa tämän kohtauksen. Mutta kun vene irtaantui sillasta — kun soitto kajahti jälempänä soutavasta haahdesta — kun kansan riemuhuudot raikuivat rannalta ja kun kaikki muistutti hänelle asemaa, johon hän oli joutunut, eristi hän ankaralla ponnistuksella ajatuksensa ja tunteensa kaikesta muusta paitsi valtijattarensa suosion säilyttämisestä ja käytti miellyttäviä seurakykyjään niin suurella menestyksellä, että kuningatar ihastuneena kuunnellen hänen haasteluaan, mutta samalla peljäten hänen terveyttään, viimein leikillisesti, mutta kuitenkin huolestuneena määräsi hänet olemaan hetkisen vaiti, jott'ei hän aivan menehtyisi henkensä kiihkeään lentoon.
»Hyvät herrat», jatkoi hän, »koska me nyt olemme lyhyeksi ajaksi käskeneet kunnon Leicesterimme vaikenemaan, esitämme me Teidän pohdittavaksenne erään hauskan asian, joka sopii paremmin käsiteltäväksi nyt, ilon ja sävelten humussa, kuin tavallisten vakavain neuvottelujemme yhteydessä? — Ken Teistä, hyvät herrat», lisäsi hän hymyillen, »tietää jotakin Orson Pinnitin, meidän kuninkaallisten karhujemme vartijan — siksi hän itseään nimittää — anomuksesta? Kuka Teistä on sen anomuksen kummi?»
»Minäpä toki, Teidän Majesteettinne luvalla», sanoi Sussexin kreivi. — »Orson Pinnit oli reima sotilas, ennen kuin irlantilaisen Mac Donough-heimokunnan väkipuukot pitelivät häntä niin pahoin, ja minä olen varma niitä, että Teidän Majesteettinne on oleva, kuten tähänkin asti, hyvä kuningatar hyville ja uskollisille palvelijoilleen.»
»Aivan niin», vastasi kuningatar, »niin on tarkoituksemme, ja erittäinkin köyhille sotilaillemme ja merimiehillemme, jotka vähästä palkasta panevat henkensä alttiiksi. Me luovuttaisimme mieluummin», jatkoi hän säkenöivin silmin, »tuon kuninkaallisen palatsimme heidän hoitolakseen, kuin että he voisivat sanoa kuningatartaan kiittämättömäksi. — Mutta siitä ei nyt ole kysymys», lisäsi hän, alentaen isänmaallisten tunteiden kohottaman äänensä hilpeään ja kevyeen keskustelusävyyn; »sillä tämä Orson Pinnitin anomus menee hieman pitemmälle, Hän valittaa, että se suunnaton innostus, jolla ihmiset käyvät näytelmähuoneissa ja erittäinkin heidän erinomaisen harras halunsa nähdä erään Will Shakespearen (josta luullakseni, hyvät herrat, me kaikki olemme jotakin kuulleet) esityksiä, saattavat tuon miehekkään karhunajohuvituksen pahasti unohduksiin, koska nyt kerran ihmiset mieluummin tungeskelevat katsomaan, miten nuo näyttelijälurjukset tappavat toisiaan piloillaan, kuin ihailemaan, miten meidän kuninkaalliset koiramme ja karhumme repivät toisiaan oikein verisessä totuudessa. — Mitä Te tähän sanotte, herra Sussex?»
»Suoraan puhuakseni, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex, »tulee Teidän odottaa minulta, vanhalta sotilaalta, hyvin heikkoa pilatappelujen puolustusta, kun niitä verrataan tosi-otteluihin; mutta siitä huolimatta en minä suinkaan toivo Will Shakespearelle mitään pahaa. Hän on aika mies miekan ja kalikan käyttelyssä, vaikka hänen sanotaankin ontuvan; ja hän kuuluu väkevästi otelleen Charlecotin vanhan Tuomas Lucyn metsänvartijain kanssa, murtauduttuaan hänen riista-alueilleen ja suudeltuaan vartijan tytärtä.»
»Pyydän anteeksi, herra kreivi», keskeytti Elisabet; »tämä asia on ollut esillä neuvoskunnassa, enkä minä toivo liioiteltavan sen veitikan rikosta — suutelemista ei ole lainkaan tapahtunut, ja vastaaja onkin toimittanut kieltävän selityksensä pöytäkirjoihin. — Mutta mitä sanotte Te, herra kreivi, hänen nykyisistä näyttämöesityksistään? Sillä ne tässä kuitenkin ovat tärkeimmät, eivätkä hänen entiset hairahduksensa, metsästyspuistoihin murtautumisensa ja ne muut hullutukset, joista Te puhutte.»
»Pyydän yhä edelleenkin vakuuttaa, armollinen Kuningatar», vastasi Sussex, »ett'en toivo sille iloiselle, hurjalle veitikalle mitään pahaa. Muutamat hänen sen lemmon vietävistä runoelmistaan (pyydän armolliselta Hallitsijattareltani anteeksi tuollaista puheentapaa) kajahtivat korvissani kuin olisivat säkeet soittaneet saappaisiin ja satulaan. — Mutta sitten on kaikki taas mielettömyyttä ja hullutusta — ei mitään pätevämpää eikä vakavampaa esiinny, kuten Teidän Majesteettinne jo aivan oikein huomauttikin. — Mitä merkitsee puoli tusinaa kurjia miehenroikaleita, jotka ruostuneine miekkoineen ja halenneine kilpineen pitävät uljasta tappelua suorana pilkkanaan kuninkaallisen karhunajohuvituksen rinnalla, se kun on saanut osakseen niin Teidän Majesteettinne kuin kuninkaallisten edeltäjäinnekin suosion tässä mahtavassa valtakunnassanne, joka on kautta koko kristikunnan kuuluisa verrattomista verikoiristaan ja urheista karhunvartijoistaan? On suuresti pelättävissä, että molempain rotu huononee, jos ihmiset tungeskelevat kuuntelemaan kurjan näyttelijän kirkumaa järjetöntä, pöyhkeilevää pötyä, sen sijaan että uhraisivat roponsa edistämään uljainta sodan kuvaa, mitä voi nähdä rauhan aikana, karhutarhan esityksiä. Siellä näette karhun makaavan väijyksissä punaisia silmiään vilkutellen ja odottaen verikoiran hyökkäystä taitavan sotapäällikön tavoin, joka pysyy puolustus-asemassaan, jotta vihollinen viehättyisi rynnätessään antautumaan vaaraan. Ja tuossa tuleekin koira uljaana sota-urohona ja karkaa täyttä vauhtia vastustajansa kurkkuun — mutta silloin opettaa mesikämmen miehelle, miten niiden käy, jotka uhkarohkeudessaan unohtavat sotataidon vaatiman oveluuden, ja sen syliinsä siepaten puristaa sitä rintaansa vasten väkevän painijan tavoin, siksi kunnes kylkiluu katkeaa kylkiluun jälkeen raksahtaen kuin pistolinlaukaus. Ja tuossa tarraa toinen koira yhtä urheasti vaikka hieman varovammin ja viisaammin mesikämmentä alahuuleen ja roikkuu siinä, vaikka toinen koettaa, verta ja kuolaa ympärilleen roiskien, kaikin tavoin saada hurttaa hellittämään otteensa. Ja sitten» —
»Ei, mutta kautta kunniani, herra kreivi», nauroi kuningatar, »Te kuvailitte koko jutun niin mainiosti, että vaikk'emme olisi ikinä nähneetkään karhunajoa, kuten on kuitenkin usein tapahtunut ja tulee toivoakseni taivaan sallimana vielä usein tapahtumaan, Teidän sananne olisivat riittäneet luomaan koko karhutarhan ilmi-eläväksi silmiemme eteen. — Mutta kukapa nyt lausuu mielipiteensä asiasta? — Herra Leicester, mitä Te sanotte?»