Schiller: Wallenstein.
Palattuaan asuntoonsa niin tärkeän ja niin rasittavan päivän jälkeen, jolloin hänen purtensa, kestettyään monet myrskyt ja koluttuaan monet karit, oli lopultakin laskenut satamaan liehuvin lipuin, tunsi Leicester itsensä yhtä väsyneeksi kuin merimies vaarallisen matkan tehtyään. Hän ei lausunut sanaakaan kamaripalvelijan vaihtaessa hänen komeata hoviviittaansa turkisreunusteiseen yönuttuun, ja kun tämä virkamies ilmoitti herra Varneyn haluavan puhutella hänen jalouttaan, vastasi hän vain jurolla päännyökkäyksellä. Varney, selittäen tämän merkin luvaksi, astui kuitenkin huoneeseen ja kamaripalvelija poistui.
Kreivi istui äänettömänä ja melkein liikkumattomana tuolillaan, pää käteen nojauneena, kyynärpää läheisellä pöydällä, näyttämättä tietävänkään uskottunsa tulosta tai läsnä-olosta. Varney odotti hetkisen, kunnes hän alkaisi puhua, hartaasti haluten tietää, mikä oli lopullisesti tullut mielen vallitsevaksi tunteeksi, jossa tänään niin monet väkevät liikutukset olivat mellastaneet. Mutta hän odotti turhaan, sillä Leicester pysyi yhä vaiti, ja uskottu palvelija huomasi olevansa pakotettu puhumaan ensiksi.
»Saanko luvan onnitella Teidän Korkeuttanne», sanoi hän, »siitä hyvin ansaitusta voitosta, jonka Te tänään saavutitte peljättävimmästä kilpailijastanne?»
Leicester kohotti päänsä ja vastasi murheellisesti, mutta ilman vihastusta: »Sinä Varney, jonka nokkela kekseliäisyys on kietonut minut mitä alhaisimman ja vaarallisimman petollisuuden verkkoon, tiedät parhaiten, kuinka vähän syytä on todellisuudessa onnitteluihin.»
»Moititteko Te minua siitä, armollinen herra», virkkoi Varney, »ett'en heti ensi iskemältä paljastanut salaisuutta, josta Teidän onnenne ja menestyksenne riippuu ja jonka säilyttämisestä Te olette minua niin usein ja niin ankarasti huomauttanut? Teidän Korkeutennehan oli myös paikalla ja olisi voinut sanoa minun valehdelleen ja syöstä itsensä perikatoon totuuden tunnustamisella; mutta eipä totisesti sopinut uskollisen palvelijan sitä tehdä ilman Teidän nimenomaista käskyänne.»
»En voi kieltää sitä, Varney», sanoi kreivi nousten kävelemään pitkin huonetta; »kunnianhimoni sai minut pettämään rakkauteni.»
»Sanokaa pikemmin, armollinen herra, että rakkautenne on saanut Teidät pettämään suuruutenne ja että se on sulkenut Teidät niin huimaavista kunnian ja vallan toiveista, ett'ei maailma olisi voinut moista kenellekään toiselle tarjota. Korottaaksenne kunnioitettavan puolisonne kreivittäreksi olette Te itse luopunut mahdollisuudesta kohota —»
Hän pysähtyi, eikä näyttänyt haluavan päättää lausettaan.
»Kohota miksi?» kysyi Leicester; »ilmaise ajatuksesi, Varney.»