»Kohota kuninkaaksi, armollinen herra!» vastasi Varney; »ja Englannin kuninkaaksi päälle kaupan! — Ei ole mikään rikos kuningatartamme kohtaan sanoa niin. Siten olisi hän vain saanut sen, mitä kaikki uskolliset alamaiset hänelle toivovat — uljaan, jalon ja ylhäisen puolison.»
»Sinä hourailet, Varney», virkkoi Leicester. »Sitäpaitsi olemme me nyky-aikana nähneet tarpeeksi sellaista, mikä saattaa miehen kammomaan naimiskaupassa ansaittua ja naisen helmasta poimittua kruunua. Muistakaamme vain Skotlannin Darnleyta.»
»Häntäkö!» vastasi Varney; »hänhän oli pöllöpää, hupsu, kolminkertainen aasi, joka antoi räjäyttää itsensä ilmaan kuin minkäkin sähikäisen juhlapäivänä. Jos Marialla olisi ollut onni naida se jalo kreivi, jonka oli kerran määrä nousta hänen rinnalleen valta-istuimelle, olisi hän saanut kokonaan toisenlaisen puolison; ja hänen miehensä olisi saanut hänestä yhtä tottelevaisen ja rakastavan vaimon kuin on ikinä halvimman maalaisritarin aviokumppani, joka seuraa koiria ratsain ja pitelee herransa suitsia, tämän noustessa satulaan.»
»Olisipa voinut niin käydä kuin sanot, Varney», virkkoi Leicester, pienen itsetyytyväisyyden hymyn välähtäessä hänen tuskanilmeisillä kasvoillaan. »Henrik Darnley tunsi liian vähän naisia — Marian rinnalla olisi ehkä mies, joka olisi paremmin tuntenut hänen sukupuolensa, osannut pitää kiinni oman sukupuolensa oikeuksista. Mutta ei Elisabetin, Varney — sillä minä uskon Jumalan, antaessaan hänelle naisen sydämen, lahjoittaneen hänelle miehen pään valvomaan edellisen hullutuksia. — Ei, minä tunnen hänet. — Hän saattaa suvaita lemmenosoituksia, niin, jopa maksaa ne samalla mitallakin — pistää sokeroituja sonetteja poveensa — vastatakin niihin — päästää kiemailu aivan sille rajalle, missä se muuttuu hellyyden ilmauksiksi — mutta silloin kirjoittaa hän nil ultra kaikkeen, mitä sitten seuraisi, eikä luovuttaisi pienintäkään hituista omasta vallastaan ja voimastaan koko Cupidon ja Hymenin kirjaimistonkaan hinnalla.»
»Sen parempi Teille, armollinen herra», sanoi Varney, »ainakin siinä tapauksessa, että kuningattaremme on sellainen kuin miksi Te hänet otaksutte, koska Teidän on omasta mielestänne mahdoton silloin pyrkiä hänen puolisokseen. Hänen suosikkinsa olette ja tulette pysymäänkin, jos Cumnorin linnan rouva yhä edelleenkin jää nykyiseen yksinäisyyteensä.»
»Amy-parka!» virkkoi Leicester syvään huo'aten; »hän toivoo niin hartaasti minun tunnustavan hänet puolisokseni Jumalan ja ihmisten edessä!»
»Niin, mutta, armollinen herra», sanoi Varney, »onko hänen toivonsa järkevä? — siinä kysymys. — Hänen uskonnolliset epäilyksensä on tyydytetty — hän on kunnioitettu ja rakastettu aviovaimo — hän nauttii miehensä seurasta aina silloin kun tämän tärkeämmät velvollisuudet sallivat hänen tulla häntä katsomaan. — Mitä tahtoisi hän muuta? Minä olen aivan varma siitä, että niin hyväsydäminen ja rakastettava nainen suostuisi mieluummin elämään koko ikänsä verrattain huomaamattomassa asemassa — joka asema ei oikeastaan ole sen huomaamattomampi kuin hänen olonsa Lidcoten linnassakaan — kuin rupeaisi rahtuakaan vähentämään puolisonsa kunniaa ja suuruutta, yrittämällä ennen aikojaan päästä niistä osallisiksi.»
»Puheessasi on jotakin pätevää», myönsi Leicester; »ja hänen esiintymisensä täällä olisi tuhoisa — mutta hänen täytyy näyttäytyä Kenilworthissa; Elisabet ei ole unohtava niin käskeneensä.»
»Antakaa minun nukkua yö tätä tukalaa pulmaa selvitelläkseni», vastasi Varney, »en ole vielä saanut valmiiksi suunnitelmaa, joka on parhaillaan alasimella, mutta minä luulen sen tulevan tyydyttämään kuningatarta ja miellyttämään kunnioitettavaa kreivitärtä; toistaiseksi on viisainta jättää tämä ankara salaisuus sinne, minne se on nyt haudattu. — Onko Teidän Korkeudellanne muuta käskemistä yön varalle?»
»Haluan olla yksin», virkkoi Leicester. »Jätä minut ja laske teräslippaani pöydälle. — Pysy kuitenkin kuuluvillani.»