Varney poistui. — Kreivi avasi huoneensa akkunan ja katseli kauvan ja levottomana tähtien loistavaa joukkoa, joka kimalteli kesä-yön kirkkaalla taivaalla. Nämä sanat pääsivät ikäänkuin huomaamatta hänen huuliltaan: »En ole vielä koskaan niin suuresti tarvinnut taivaankappalten apua kuin nyt, sillä mainen polkuni on hämärä ja peloittava.»
On hyvin tunnettua, että silloinen aika suuresti luotti ovelain tähtienselittäjäin mitättömiin ennustuksiin, eikä Leicester, vaikk'ei hän ollutkaan ehkä niin syvästi taika-uskon valloissa kuin muut aikalaisensa, ollut tässä suhteessa ylempänä vuosisataansa, vaan oli juuri erikoisesti huomattava siitä, että hän kaikin tavoin tuki ja auttoi tämän petollisen tieteen harrastajia; ja niin yleinen kuin halu katsahtaa tulevaisuuteen onkin ihmisten keskuudessa, on se erittäinkin merkittävä niiden joukossa, jotka hyörivät valtiosalaisuuksien ja hovien vaarallisten juonittelujen ja vehkeilyjen ilmapiirissä.
Hätäisen varovasti tarkasteltuaan, ett'ei sitä oltu avattu eikä sen lukkoihin koskettu, pisti Leicester avaimen teräslippaaseensa ja otti sieltä ensiksi kultarahakääryn, jonka hän pudotti silkkikukkaroon, sekä sitten kiertotähden merkeillä ja kohtalonennustuksissa käytetyillä viivoilla ja laskelmilla kirjaillun nahkapaperin, jota hän hartaasti katseli muutamia minuutteja; vihdoin haki hän suuren avaimen, jonka hän verhoja kohottaen sovitti pieneen sala-oveen huoneen nurkassa, ja paljasti sen avattuaan paksuun muuriin laitetut portaat.
»Alasco!» huusi kreivi lujalla äänellä, ei kuitenkaan lujemmalla kuin tarvittiin portaihin yhtyvän pienen tornin asukkaan huomion herättämiseksi — »Alasco, kuule, tule alas.»
»Minä tulen, herra kreivi», vastasi ääni ylhäältä. Ijäkkään miehen askeleet kuuluivat hitaasti laskeutuvan ahtaita portaita, ja Alasco ilmestyi kreivin huoneeseen. Tähtienselittäjä oli pieni mies ja näytti hyvin vanhalta, sillä hänen partansa oli pitkä ja valkoinen ja valui hänen mustan nuttunsa yli aina silkkivyöhön asti. Hänen tukkansa oli samoin kunnioitusta herättävästi valkoinen. Mutta hänen kulmakarvansa olivat yhtä mustat kuin ne terävät, läpitunkevat silmätkin, joita ne varjostivat, ja tämä omituisuus antoi hurjan, eriskummallisen ilmeen ukon kasvoille. Hänen poskensa olivat yhä tuoreet ja punakat, ja äsken kuvailemamme silmät muistuttivat katseen tuikeudessa ja tulisuudessa rotan silmiä. Hänen käytöksestään ei puuttunut jonkunlaista arvokkuutta, ja vaikka tähtienselittäjä esiintyikin hyvin kunnioittavasti kreiviä kohtaan, tuntui hän sentään olevan kuin kotonaan, puhuttelipa hän joskus hieman neuvovasti, jopa käskevästikin Elisabetin ensimäistä suosikkia.
»Ennustuksesi ovat pettäneet, Alasco», sanoi kreivi, heidän tervehdittyään toisiaan. — »Hän on toipumassa.»
»Poikani», vastasi tähtienselittäjä, »sallikaa minun huomauttaa Teille, ett'en hänen kuolemaansa taannutkaan — eikä ole ainoatakaan taivaankappaleista ja niiden asennoista ja yhtymistä johdettua ennustusta, jota ei taivaan tahto voisi vielä muutella. Astra regunt homines, sed regit astra Deus.»
»Mitä hyötyä on sitten koko salataidostasi?» kysyi kreivi.
»Paljon, poikani», vastasi ukko, »koska se voi näyttää tapahtumain luonnollisen ja otaksuttavan kulun, vaikka tämä kulku taas riippuukin vielä korkeammasta voimasta. Niinpä olette Te havaitseva sitä kohtalonennustusta tarkastaessanne, jonka Teidän Korkeutenne antoi taitoni suoritettavaksi, että Saturnus, ollessaan kuudennessa piirissä Marsia vastapäätä, peräytyy Elämän piiriin, mikä voi tietää vain pitkää ja vaarallista sairautta, jonka päätös on taivaan tahdossa, vaikka luultavasti kuolema seuraakin. — Mutta jos minä tietäisin asianomaisen henkilön nimen, voisin minä laatia uuden suunnittelun.»
»Hänen nimensä on salaisuus», sanoi kreivi; »kuitenkin täytyy minun myöntää, ett'ei ennustuksesi ollut aivan kaikkea perää vailla. Hän on ollut sairas, vaarallisesti sairas, vaikkeikaan kuollakseen. Mutta oletko jälleen ottanut selvää kohtalostani Varneyn antamien ohjeiden mukaan, ja osaatko nyt sanoa, mitä tähdet ilmoittavat läheisistä vaiheistani?»