»Kokonainen työpaja, ukkoseni», ilmoitti Varney; »sillä muuan kunnianarvoisa munkki-isä, joka mielellään soi sijaa ankaralle Heikki-kuninkaalle ja muutamille hänen hovikoilleen, parisenkymmentä vuotta sitten, omisti täydelliset kemistin kojeet, mitkä hänen oli pakko jättää seuraajilleen. Siellä saat Sinä sitten askarrella ja sulatella ja puhallella ja keitellä ja monistella, kunnes viheriä lohikäärme muuttuu kultaiseksi hanheksi, tai miten veljeskuntasi uusin lauseparsi nyt kuuluneekaan.»
»Olet oikeassa, Varney», sanoi kullantekijä hampaitaan kiristellen. — »Olet oikeassa, niin suuresti kuin oikeutta ja järkeä halveksitkin. Sillä mitä Sinä nyt puhut piloillasi, saattaa olla muuttunut täydeksi todeksi ennen kuin jälleen tapaamme. Jos muinaisten aikojen suurimmat viisaat olisivat lausuneet totuuden — jos meidän päiviemme oppinein mies olisi sen oikein käsittänyt — jos minua olisi kaikkialla, missä olen matkustanut: Saksassa, Puolassa, Italiassa ja kaukaisessa Tartariassa pidetty tietäjänä, jolle luonto on paljastanut hämärimmätkin salaisuutensa — jos minä olisin päässyt selville juutalaisen salatieteen pulmallisimmistakin merkeistä ja tunnussanoista, niin että synagogan harmaapartaisinkin vanhus lakaisisi portaat edestäni puhtaiksi — jos kaikki tämä olisi tapahtunut, ja jos olisi jäljellä enää vain yksi askel — pienen pieni askel minun pitkän, syvän, pimeän maanalaisen uurrokseni ja sen valonloimotuksen välillä, joka näyttää luonnon vaalimassa kauneimpia, mahtavimpia luomiaan niiden kehdossa — yksi askel riippuvaisuuden ja ehdottoman vallan välillä — yksi askel köyhyyden ja sellaisen rikkauden ylenpalttisuuden välillä, ett'ei maa ilman tätä jaloa salaisuutta saa niin suurta kultamäärää kerätyksi kaikista vanhan tai uuden maailman kaivoksista — jos näin olisi, niin eikö ole luonnollista, että minä uhraan sellaiselle tarkoitusperälle koko vastaisen elämäni ja koetan vapauttaa sen siksi lyhyeksi uurastavan kärsivällisyyden ajaksi, mikä minulla on vielä jäljellä, siitä suosikkien ja näiden suosikkien alhaisesta riippuvaisuudesta, jonka orjuuteen minä nyt olen joutunut?»
»Hyvä! hyvä! kunnon isäseni», pilkkasi Varney tavallinen ivahymynsä huulillaan; »mutta koko tämä viisaudenkiven lähestyvä keksintö ei puijaa ainuttakaan kolikkoa Leicesterin kreivin taskusta, ja vielä vähemmän Rikhard Varneyn. — Me vaadimme maallista, näkyvää ja tuntuvaa palvelusta, ukkoseni, emmekä huoli siitä, ketä Sinä muutoin kykenet pettämään järjettömillä puoskarinpuheillasi.»
»Poikani Varney», sanoi kullantekijä, »epä-usko, joka ympäröi Sinua kuin kylmä sumu, on himmentänyt Sinun muutoin terävän järkesi havaitsemasta sitä, mikä muuttuu rikkiviisaalle vain kompastuskiveksi, mutta mikä paljastaa sille, joka nöyryydessä tietoa etsii, niin selvän opetuksen, että tarkkaamattominkin sen huomaa. Etkö luule ihmisen taidolla olevan keinoja täydentää luonnon vajanaisia tuotteita pyrkimyksessään muodostamaan kalliita metalleja, koska me voimme parantaa muitakin menettelytapoja, kuten hautomista, tislaamista, käymistä ja muita samanlaisia yleisiä ilmiöitä, joiden avulla me herätämme eloa tunnottomaan munaan, luomme puhtautta ja elinaineita inhoittavista jätteistäkin ja panemme jähmeän, liikkumattoman nesteen poreina kuohumaan?»
»Minä olen kuullut kaiken tuon ennenkin», sanoi Varney, »ja minun sydämeni on vahvasti paatunut tuollaiselle kerskailulle siitä asti, kun minä tuhlasin kaksikymmentä oivallista kultakolikkoa — mutta olipa sentään järkeni silloin vielä lapsenkapaloissaan — suurta tietoa saavuttaakseni ja kun ne kaikki, Jumala paratkoon, haihtuivat in fumo. Siitä hetkestä lähtien, jolloin minä maksoin nämä oppirahani, halveksin minä kullantekotaitoa, tähtienselitystä, käsi-ennustusta ja kaikkia muita salatemppuja, ja vaikka ne olisivat niin salaisia ja niin mahtavia kuin horna itse, eivät ne enää saa kukkaroni nauhoja heltiämään. Mutta minä en, hitto vieköön, halveksi ensinkään Pyhän Nikolain mannaa, enkä voi tulla toimeen ilman sitä. Ensi toimenasi siellä pienessä syrjäisessä piilopaikassasi on valmistaa sitä jonkun verran; sitten saat tehdä kultaa niin paljon kuin haluat.»
»Minä en valmista enää hituistakaan sitä ainetta», virkkoi kullantekijä päättävästi.
»Sitten», vastasi tallimestari, »hirtetään Sinut sen hitusen takia, mitä jo olet valmistanut, ja niin olisi se suuri salaisuus mennyt ihmiskunnalta hukkaan ikipäiviksi. — Älä tee maailmalle niin suurta vahinkoa, ukkoseni, vaan taivu ennemminkin kohtaloosi ja valmista meille pari unssia samaa ainetta, vain sen verran, että se riittää korkeintaan kahdelle henkilölle, niin että sitten saat lopun ikäsi rauhassa keksiä sitä yleislääkettä, joka pyyhkäisee kaikki kuolevaisten taudit tiehensä yhdellä kertaa. Reipastuppas nyt, Sinä vakava, oppinut, ynseän alakuloinen narri! Etkö Sinä kerran jutellut minulle, että kohtuullinen määrä sitä Sinun ainettasi vaikuttaa hyvin lievästi, ett'ei se ole mitenkään erikoisemmin vaarallista ihmisruumiille, vaan että se saa aikaan mielen masennusta, kuvotusta, päänsärkyä, haluttomuutta paikan vaihtamiseen — aivan sellaisen mielentilan, joka estäisi linnun lentämästä häkistä, vaikka ovi olisikin jäänyt auki?»
»Niin olen sanonut, ja se on totta», vastasi kullantekijä; »sellainen on sen vaikutus, ja lintu, joka nauttii sitä soveliaan määrän, on nuokkuva koko kauniin vuodenajan orrellaan, ajattelemattakaan vapaata sinitaivasta tai kaunista viheriätä metsää, vaikka edellistä valaisevat nousevan auringon säkeet ja vaikka jälkimäinen raikuu kaikkien sen siivekkäiden asujanten kevätlaulusta.»
»Eikä henki ole vaarassa?» kysyi Varney hieman levottomana.
»Ei, kunhan ei vain mennä oikean määrän ja mitan yli, ja kunhan on aina lähellä joku, joka tuntee mannan ominaisuudet, tarkkaa oireita ja auttaa tarvittaessa.»