»Tee niin, ja koeta ansaita suosioni. — Seis — ennen kuin menet, täytä maljani — ei siitä pullosta, mies», kun Lambourne aikoi kaataa pullosta, jonka Alasco oli jättänyt puolilleen, »hae uusi.»
Lambourne totteli, ja Varney, huuhdeltuaan suunsa viinillä, tyhjensi täysinäisen maljan ja mutisi lamppua ottaessaan ja makuuhuoneeseensa mennessään: »Se on kummallista — minä olen yhtä vähän kuin kuka tahansa mielikuvituksen orja, mutta minä en voi puhua pariakaan minuuttia tuon Alasco-lurjuksen kanssa luulematta suutani ja keuhkojani arsenikkihöyryjen saastuttamiksi — hyi olkoon!»
Hän poistui huoneesta. Lambourne jäi juomaan siemauksen juuri avatusta pullosta. »Se on Pyhän Johanneksen Vuorelta», päätteli hän, pysähtyessään keskellä kulausta nauttimaan sen hyvästä mausta, »ja siinä on oikea orvokin tuoksukin. Mutta nyt minun täytyy lakata, saadakseni juoda sitä kerran niin paljon kuin haluttaa.» Ja hän kaatoi kurkkuunsa pikarillisen vettä vaimentamaan reininviinin huuruja, vetäytyi hitaasti ovea kohti, pysähtyi ja, havaiten kiusauksen vastustamattomaksi, astui nopeasti takaisin ja otti uuden pitkän siemauksen suoraan pullosta, muodollisuuksien vaatimaa maljaa käyttämättä.
»Ell'ei minulla olisi tätä kirottua tapaa», nikotteli hän, »voisin minä kiivetä yhtä korkealle kuin Varneykin. Mutta kiipeäppäs nyt, kun koko huone pyörii silmissäsi kuin kirkon kukko! Toivoisinpa, että matka kädestäni suuhun olisi pitempi tai tie hankalampi! — Mutta huomisesta alkaen juon minä vain vettä — vain silkkaa vettä.»