Vaikkei jalalle enään koskaan parannusta löytynytkään, merkitsi kuitenkin Walterin lapsuusaikainen oleskelu maalla, keskellä sukunsa linnojen raunioita ja niihin liittyviä tarinoita paljon hänen tulevalle elämäntehtävälleen. Paimenten kanssa kulki hän metsissä ja kedoilla, kuunnellen heidän ikivanhoja laulujaan, kiipeillen vuorille ihailemaan suurenmoisia näköaloja ja saaden linnojen ja luostarien raunioissa sieluunsa sen muinaisajan värähdyksen, joka hänestä teki historiallisen romaanin uudistajan ja suurimman edustajan.
Scottin koko vastaisella elämällä ja toiminnalla onkin tästä lähtien vain kolme läheistä juurta: heimo eli »clan», rajamaat eli Skotlanti! Niiden vanhoja balladeja käy hän innostuneena keräämässä kansan suusta, risteillen synnyinseutunsa halki ja poikki ja julkaisten niitä 1802-1803 kolme nidettä nimellä »The Border Minstrelsy». Ja kun hän sitten ryhtyy itsenäiseen säesepittelyyn, ovat hänen pitempien kertovaisten runoelmiensa aiheina samaiset heimomuistot, perhetarinat, taistelut ja seikkailut, ja Englannin kuolleeseen opettavaiseen runouteen pulpahtavat sellaiset raikkaat lähteet kuin »The Lay of the Last Minstrel» (1805), »Marmion» (1808), »The Lady of the Lake» (1810), »Rokeby» (1812) ynnä monet muut, herättäen isänmaallisella hartaudellaan, kuvausvoimallaan ja uutuudellaan rajatonta ihastusta, ja muodostuen aineellisestikin ennen kuulumattoman tuottaviksi.
Jo v. 1805 oli Scott yrittänyt jättää tämän balladin ja romaanin välimuodon, kertovaisen runoelman, ja alkaa käsitellä samoja kotoisia aiheita suorasanaisesti. Kun hän sitten 1813 sattumalta löytää ensimäisen luonnoksensa, innostuu hän uudelleen, kyhää tavattoman lyhyessä ajassa kaksi nidettä lisää, ja niin oli melkein Scottin aavistamatta perustus laskettu uudelle historialliselle romaanille ja sen luojan ikuiselle maineelle. Waverley-kertomukset julaistaan v. 1814, ja kun menestys on aivan erinomainen kaikissa suhteissa, lähettää Scott jo seuraavan vuoden markkinoille Guy Manneringin, eikä siitä lähtien Scottin kuolemaan (1832) asti kulu ainoatakaan vuotta, jolloin ei hän julkaisisi ainakin yhtä, ell'ei paria kolmea romaania, paisuttaen siten 17 vuodessa 29 eri teoksensa nidosmäärän 74:ään! Seuraava luettelo, johon on lisättävä Scottin laaja toiminta eri kirjailijain teosten julkaisijana (Drydenin, Swiftin y.m.) ja heidän elämäkertojensa kirjoittajana, varsinaisena historiallisena kirjailijana (Napoleonin elämä 1827, kertomussarja Skotlannin historiasta j.n.e.), aikakauskirjojen avustajana, laki- ja virkamiehenä, suuren herraskartanon hoitajana, antaa meille jonkunlaisen käsityksen siitä aivan harvinaisesta tarmosta ja kyvystä, jota Scott osoitti niin hyvinä kuin pahoina päivinään:
1814. Waverley-kertomukset. 1815. Guy Mannering. 1816. The Antiquary; Tales of my Landlord, 1 (Black Dwarf, Old Mortality). 1817. Rob Roy. 1818. Tales of my Landlord, 2 (The Heart of Midlothian). 1819. Tales of my Landlord, 3. (The Bride of Lammermoor, Legend of Montrose); Ivanhoe. 1820. The Monastery; The Abbot. 1821. Kenilworth; The Pirate. 1822. The Fortunes of Nigel. 1823. Peveril of The Peak; Guentin Durward; St. Ronan's Well. 1824. Redgauntlet. 1825. Tales of The Crusaders (The Betrothed, The Talisman). 1826. Woodstock. 1827. Chronicles of the Canongate, 1 (The Two Drovers, The Highland Widow, The Surgeon's Daughter). 1828. Chronicles of the Canongate, 2 (The Fair Maid of Perth). 1829. Anne of Geierstein. 1831. Tales of my Landlord, 4 (Count Robert of Paris, Castle Dangerous).
Tällainen suunnaton tuotteliaisuus kävi mahdolliseksi vain Scottin rautaisen tarmon — »Lammermoorin morsian», ja »Montrosen Tarina» ja suurin osa »Ivanhoea» on saneltu kamalan vatsataudin kouristuksissa, keskeltä sydäntä vihlovien tuskahuutojen! — ja tavattoman muistin avulla.
Useimmat näistä romaaneista liikkuvat skotlantilaiskansallisella pohjalla, ja vain harvoin poikkeaa Scott vieraille maille, silloinkin useimmiten sitoen aiheensa isänmaahansa romaanin skotlantilaisen sankarin kautta (esim. Quentin Durward). Siten kykeni Scott niihin luomaan koko hehkuvan isänmaanrakkautensa ja Skottlannin vanhan historian perusteellisen tuntemuksensa sekä puhaltamaan niihin sekä sisäisesti että ulkonaisesti elävän hengen. Kun ennen oli historia historiallisissa romaaneissa ollut vain sivuseikkana, tekee Scott siitä nyt kaiken keskuksen, niin vapaasti kuin hän sitä muutoin käsitteleekin, vyörytellen silmiemme eteen muinaisten aikojen elämän, olot ja ihmiset ja pyrkimykset ja harrastukset värikkäin, vaikuttavin kuvin. Harrastettuaan jo varhaisesta lapsuudestaan lähtien muinaistiedettä, ihailtuaan kiihkeästi keski-aikaisten linnojen ja luostarien raunioita ja haaveiltuaan niiden tarinat ja kammiot asujineen eläviksi, rakastettuaan kaikesta sydämestään vanhoja kansantarinoita ja lauluja, pysyessään koko ikänsä horjumattoman uskollisena Skotlannin vanhoille tavoille ja laitoksille ja puolustaessaan niitä hurjasti kaikkia uudistuksia vastaan, siten taipuen ehdottomaan vanhoillisuuteen, oli Walter Scott kuin luotu muinaisten aikain kuvailijaksi ja niiden hengen tulkiksi. Hän ei enään edeltäjäinsä tavoin kyhäile vain loppumattomia perhe- ja kauhuromaaneja, hänellä ei rakkaus enää kohoa kaiken määräksi ja mitaksi: historiallinen elämä kaikkine ulkonaisine vivahduksineen, puvut, tavat, luonto, eri säädyt harrastuksineen anastavat nyt etusijan, ja mitä sielullisessa erittelyssä puuttuu, sen korvaa tämä elävä ulkonainen havainnollisuus. Yksityisen ihmisen ilot ja surut, hänen sydämensä kärsimykset ja taistelut eivät enään ole ainoana silmämääränä, vaan edustavat henkilöt nyt kukin aikaansa ja säätyänsä, samoin kuin kansa, tuo ennen niin halveksittu tekijä, kohoaa hyvin huomattavaan asemaan (vrt. esim. »Ivanhoea»). Näin luo Scott syvemmän, avaramman historiankäsityksen ja kohoaa yleisinhimilliseen merkitykseen, niin ahtaalla kansallisella alalla kuin hän pysyykin, ja hänen vaikutuksensa tämän käsityksen levittäjänä ja historiallisen romaanin isänä on romanttisen kirjallisuuden kaikkein huomattavimpia saavutuksia. Yli koko Europan leviävät hänen romaaninsa kulovalkeana, herättäen kaikkialla rajatonta ihastusta, hedelmöittäen ja tukien vastaavia pyrkimyksiä eri maissa ja valmistaen hänelle, missä ikinä hän liikkuikin, Lontoossa, Dublinissä, Pariisissa, Italiassa, Saksassa, ruhtinaalliset suosionosoitukset. Hänen syvä keskiajan ihailunsa, hänen vieno ritarirunoutensa, hänen romaaninrakennetta edistävät uudistuksensa (ylevän ja naurettavan sekoitus, vilkas, mehevä, usein murteellinen vuoropuhelu, elävä paikallisväri, kuvaavain pikkuseikkain runsaus j.n.e.), kaikki nämä saivat jäljittelijöitä niin Ranskassa kuin Saksassa, niin pohjoisessa kuin etelässä. Etenkin Ranskan romanttinen historiallinen romaani syntyy ja elää lyhyen aikansa kokonaan Walter Scottin merkeissä, ja kantavatpa vielä Sakari Topeliuksenkin meille kaikille tutut historialliset romaanit selviä jälkiä Walter Scottin vaikutuksesta, samoin kuin hänen romaaninsa ovat ensimäisiä, joita varsinaisen suomalaisen kirjallisuutemme luojat haluavat saada kielellemme käännetyiksi: Suonion kerkeästä kynästä lähtevät m.m. »Ivanhoe», »Lammermoorin morsian», »Quentin Durward», »Perthin kaupungin kaunotar» ja »Vanha tarina Montrosesta».
Tämä nyt suomennettu romaani, »Kenilworth», joka kolminiteisenä ilmestyi tammikuun alkupuolella v. 1821, kuuluu niihin harvoihin, jotka eivät liiku skotlantilaisella maaperällä, vaan englantilaisella. Scottin kustantaja ja ystävä, Constable oli näet edellisenä vuonna ilmestyneen Maria Stuartin historiaa käsitelleen »Apotti»-romaanin vastineeksi ehdottanut kuvausta hänen leppymättömän vihollisensa Englannin Elisabetin hallituskaudelta ja esittänyt »Suuren Armadan» häviötä sopivaksi lähtökohdaksi.
Mutta Scottin mielessä kangasteli aihe, joka oli viehättänyt häntä jo nuorukaisena, kun hän ystävänsä John Irvingin kanssa käveli iltaisin, päivän laki-opinnoista virkistyäkseen, Edinburghin ympäristössä kuutamomaisemaa ihailemassa ja kun hän ei saattanut väsyä toistelemaan ihaillun balladirunoilijan William Julius Micklen (1734-1788) »Cumnor Hall»-runon ensi säkeistöä, jonka vieno sointu oli hänet salaperäisesti lumonnut:
»The dews of summer night did fall:
The moon, sweet regent of the sky,
Silver'd the walls of Cumnor Hall,
And many an oak that grew thereby.»
»Yö kastehensa lauhan loi,
Ja kuuhut kirkkaan taivahan
Cumnorin tornit hopeoi
Ja monen tammen mahtavan.»