Micklen muutoin varsin keskinkertainen balladi esitti ylpeän
Leicesterin kreivin murhatuksi väitetyn ensimäisen puolison, Amy
Robsartin, valittamassa synkkää kohtaloaan, ja lopussa viitattiin hänen
kauheaan kuolemaansa.
Välittämättä Constablen vastaväitteistä pysyi Scott uskollisena tälle »ensi lemmelleen», ja käyttäen hyväkseen useita historiallisia lähteitä, kirjeitä, häväistyskirjoituksia, muistotarinoita, lauluja, loi hän lyhyessä ajassa omalla tavallaan romaanin onnettoman Amy Robsartin kohtalosta, saavuttaen sillä jälleen tavattoman menestyksen.
Sanomme »omalla tavallaan», sillä Scott »käytteli historiaa niinkuin Turner maalasi luontoa»: hän seuloi ja järjesteli ja yhdisteli tapauksia ja aikamääriä omien tarkoitustensa mukaisiksi, välittämättä ehdottomasta historiallisesta totuudesta. Niinpä panee hän »Woodstock»-romaanissaan Shakespearen kuolemaan kahtakymmentä vuotta aikaisemmin kuin hän todellisuudessa kuoli, kun hän taas tässä, »Kenilworthissa», esittää Shakespearen jo 1575:n tienoilla kirjoittaneen »Myrskyn» ja »Kesä-yön unelman», kun tämä tuleva suurmies silloin vielä juoksenteli Stratfordin katuja. Amy Robsart taas kuoli jo syyskuussa v. 1560, paljoa ennen kuin Maria Stuart pakeni Englantiin, missä hän romaanin mukaan on ollut jo 7 vuotta Elisabetin vankina, ja paljoa ennen kuin Shakespeare yleensä kykeni kirjoittamaan mitään. Amyn kuoleman syyksi ilmoitettiin virallisesti putoaminen portaita alas ja salaisesti väitettiin siksi väkivaltaista pitelyä, kun taas Scott antaa hänen suistua kamalasta salaluukusta pohjattomaan kuiluun.
Itse asiassa on kysymys Amyn kuoleman tavasta ja Leicesterin ja Elisabetin osallisuudesta siihen tai heidän tietoisuudestaan siitä hyvin sekava, eikä sitä ole voitu vielä tyydyttävästi ratkaista. Mutta Scott, niin ankara Stuart-mielinen ja skotlantilainen kuin hän olikin, ei anna syytöksen varjonkaan langeta Elisabetiin, vaan esittää hänet päinvastoin aivan tietämättömäksi Leicesterin koko avioliitosta, vaikka hän ehdottomasti sen tiesi, jopa näyttävät hänen onnetonta kilpailijatartaan vastaan suunnitellut murhahankkeetkin olleen hänellä selvillä.
Poistaen näin kaiken ulkonaisen tahran Elisabetin luonteesta, kuvaa Scott tämän viisaan, tarmokkaan kuningattaren vaikuttavaksi, milloin leijonamaisen voimakkaaksi ja kiivaaksi, milloin taas naisellisen heikoksi kaikkivaltiaan rakkauden orjaksi.
On sanottu, ettei Scott, päinvastoin kuin Goethe, onnistu niin hyvin naisten kuin miesten kuvailemisessa. Hän kunnioitti niin suuresti entisaikain naisia ja heidän satuhämäräistä olentoansa, että useimmat hänen naisistaan ovat kuin keskiaikaisia pienoismaalauksia, kauniita, liikuttavia, hentoja, mutta vailla yksilöllisyyttä ja voimaa.
Ja tämän »Kenilworth»-romaanin Elisabet onnistuukin niin hyvin ehkä juuri siksi, että hänessä on jonkunlaista miehekästä pontevuutta ja miehekästä itsensähillitsemiskykyä, mitkä ominaisuudet taas kokonaan puuttuvat hänen heikkotahtoiselta rakastajaltaan. Onpa onnettomassa Amyssakin melkoinen määrä tuota samaa rohkeata päättäväisyyttä ja arkaa kunniantuntoa, jotka syöksevät hänet perikatoon, mutta jotka samalla hankkivat hänelle meidän sydämellisen myötätuntomme.
Romaanin mieshenkilöistä on Scott Rikhard Varneyn kaltaista tunnotonta, paatunutta konnaa luodessaan melkein liiaksikin muistellut Shakespearen Iagoa, kun taas toiset, esim. Tressilian, jäävät vain kalpeiksi, voimattomiksi haamuiksi, ja kun toiset, esim. Flibbertigibbetin latinaviisas opettaja ja mestari Mumblazen, ovat vain toisintoja »Guy Manneringin» naurettavanliikuttavasta koti-opettajasta. Ylen ovela kääpiö Flibbertigibbet kuuluu suorastaan tekotapaan, mutta luo muutoin paljon elävyyttä ja hauskuutta romaanin raskaanpuoleiseen rakenteeseen.
Kokonaisuutena on tämä romaani Scottin parhaimpia, erittäinkin juuri mitä tulee sielullisen huomioinnin terävyyteen, samalla kun se sisältää mitä oivallisimpia ja jännittävimpiä näyttämöllisiä kohtauksia — muistakaamme vain esim. suurta Leicesterin ja Sussexin sovituskohtausta, Amyn ja Elisabetin kohtausta Kenilworthin puutarhassa —, eloisia, kerrassaan meheviä ja kansanomaisia vuoropuheluja, kauniita luonnonkuvauksia, niin kuin koko kertomistapakin on Scottille ominaisesti viehättävää, hienosti pilailevaa ja notkeata.
Muutoin ei Scott suinkaan laatinut romaanejaan tarkan, kaikin puolin harkitun ja sopusuhtaisen suunnitelman mukaan — mikä tavattoman kiireen takia ehkä olisi ollut mahdotontakin — vaan lähti kirjoittamaan hurjaa kyytiä, usein alussa tietämättä, miten lopussa tulisi käymään. Tätä tapaansa, joka suuresti muistuttaa George Sandin niin ikään suunnitelmatonta, vain kynän oikuista riippuvaa romaaninrakennetta, kuvailee Scott seuraavasti: