»Minulla ei ole usein pienintäkään aavistusta, miten johtaisin tapaukset loppuunsa, vaan olen aivan samassa asemassa kuin muinen vierailla seuduilla eksyessäni. Minä kiiruhdin aina miellyttävintä tietä eteenpäin ja joko huomasin sen lyhyimmäksi tai tein sen siksi. Niin käy minun myös kirjoittaessani. Minä en ole koskaan voinut laatia suunnitelmaa, enkä, jos sen olen laatinutkin, seurata sitä. Kirjoittaessa venyivät toiset kohdat pitkiksi, toisia lyhennettiin tai jätettiin kokonaan pois, ja henkilöistä tehtiin tärkeitä tai merkityksettömiä, ei suinkaan niiden aseman mukaan teoksen alkuperäisessä luonnoksessa, vaan sen menestyksen (tai menestyksen vastakohdan) mukaan, jolla minä havaitsin voivani niitä kuvata. Minä pyrin vain tekemään viehättäväksi sen, mitä juuri kirjoitin ja jätin kaiken muun kohtalon huomaan.»
Ja kun vielä lisäksi käsikirjoitus lähetettiin samana päivänä painoon ja teos valmistui yhtärintaa käsikirjoituksen kanssa, ei ole lainkaan ihmetteleminen, että romaanit alussa ovat yksinkin hyvin laveita ja pitkällisiä, sitten lopussa, kun säädetyt kolme nidettä ovat paisuneet kyllin vahvoiksi, supistuakseen yht'äkkiä ja pudottaakseen ratkaisun kuin pilvistä. Niinpä tulee kaiketi »Kenilworthissakin» Amyn surullinen kuolema monenkin lukijan mielestä hyvin äkki-arvaamatta ja valmistelematta, ikäänkuin olisi tekijä, kerran sanottavansa tyhjennettyään, oikein nauttinut siitä romanttisesta joukkomurhasta, jonka hän lopussa toimittaa.
Moinen tuotantohelppous olikin Scottille erinomaisen tarpeellinen, etenkin hänen elämänsä loppu-aikoina, jolloin suunnaton velkataakka oli hänen kannettavanaan. Hänen keski-aian ihailunsa ja heimokunnioituksensa ei näet tyytynyt pelkkään romaanihaaveiluun ja kirjalliseen uudestasynnyttämiseen, vaan halusi hän myöskin käytännössä toteuttaa unelmansa. Niin kuin hän rajattomasti kunnioitti ja rakasti »heimonsa» päällikköä ja johtajaa, Buccleuchin herttuaa, halusi hänkin hartaasti perustaa mahtavan haaran mahtavaan sukuunsa ja hankkia sille komean sukulinnan ja avarat alueet, jott'ei se hajaantuisi kaikkiin maailman ääriin. Siinä tarkoituksessa ostaa hän kotiseudultaan maa-alueen toisensa jälkeen, rakentaa niiden keskustaksi vuosien mittaan vanhanaikuisen »Abbotsfordiksi» nimittämänsä linnan, keräten sinne kaikenlaista historiallista muistotavaraa, viettäen siellä komeata, vieraanvaraista elämää oikein keskiaikaisilla menoilla harjoitettuine metsästyksineen, kalastuksineen ja elojuhlineen ja istuttaen intohimoisella hartaudella puita paljaiden vuorenrinteiden somisteiksi.
Tämä kaikki maksoi paljon, vaikka Scott paljon ansaitsikin, niin kirjailemisellaan kuin viroillaankin. Ja hän olisi ehkä näistä menoista omin avuin selvinnytkin, ellei hän yhä enenevässä ansaitsemis- ja tuhlaamishalussaan olisi ryhtynyt liikeasioihin perehtymättömien ja huikentelevaisten Ballantyne-veljesten salaiseksi yrityskumppaniksi kirjainpainamisen ja kustantamisen alalla — julkisesti ei kuninkaan lyömän ritarin ja skotlantilaisen aatelismiehen sopinut alentua liikettä harjoittamaan: salanimillä julkaisi hän enimmät romaaninsakin! Asioita hoidetaan niin huolimattomasti, ryhdytään niin uhkarohkeihin yrityksiin ja sitoumuksiin, että Scott 17 p. tammik. 1826 huomaa kantavansa 3 miljoonan markan velkataakka niskassaan.
Mutta hän ei suostu vararikkoon, vaan oikean ylimyksen tarmolla ja sitkeydellä, ylimyksen, jolle tahraton maine ja sukuperinnöt ovat henkeä kalliimmat, alkaa hän nyt epätoivoisen taistelun velkojainsa tyydyttämiseksi. Entinen iloinen ja uljas elämä lakkaa, Scott istuu kirjoituspöytänsä ääressä aamusta iltaan, kyhäten herkeämättä romaaneja ja historiallisia teoksia ja saadenkin jo melkoisen osan sitoumuksistaan suoritetuksi. Mutta hän oli iskun kohdatessa jo 55 vanha, entinen luomisilo ja ajatuksen kerkeys ovat poissa, ja romaanit huononevat huononemistaan, kunnes kuolema, vihdoin turhan Italiaan tehdyn terveysmatkan jälkeen vapauttaa väsyneen raatajan kaikista vaivoista Abbotsfordissa 21 p. syysk. 1832.
»Vaivat: ovat menneet, mutta kunnia ei kuole.»
Suomentaja.
I Luku.
Majalan isäntänä maani tunnen,
Ja niitä tutkin; niin, ja tarkoin tutkin.
Iloiset vieraat aurojani ajaa,
Viheltäin pojat sadon kotiin korjaa,
Tai muutoin varstain kalsketta en kuule.
Uusi majatalo.