Kertojilla on se etu-oikeus, että he saavat sijoittaa tarinansa alun johonkin majataloon, tuohon kaikkien matkustajain vapaaseen yhtymäpaikkaan, missä jokainen saa olla ja elää oman luontonsa mukaan, tapojen kahleista välittämättä. Tämä etu-oikeus on erikoisen mukava silloin kun tapahtuma on asetettava iloisen Englannin vanhoihin aikoihin, jolloin vieraat eivät niin sanoaksemme olleet ainoastaan isännän asuintovereita, vaan hänen pöytäkumppaneitaan ja satunnaisia seuralaisiaan; isäntä olikin tavallisesti henkilö, joka anasti itselleen muutamia erikoisvapauksia, jonka käytös oli miellyttävä ja joka oli aina hyvällä tuulella. Hänen johdossaan joutuivat seurueen erilaiset luonteet piankin vastakkain, ja ennen pitkää heitti kukin kuusivanteellista juomahaarikkaa tyhjennellessään kaiken teeskentelyn tiekseen ja käyttäytyi kumppaneitaan ja isäntäänsä kohtaan vapaasti kuin vanha tuttava ikään.
Cumnorin kylä, joka oli noin kolmen, neljän peninkulman päässä Oxfordista, ylpeili kuningatar Elisabetin kahdeksantenatoista hallitusvuotena mainiosta, vanhan ajan leimaa kantavasta majatalostaan, jota hoiti, tai pikemminkin halliisi Giles Gosling, hyvänluontoinen, verrattain pyöreävatsainen mies; ikää oli hänellä viisikymmentä vuotta, ehkäpä enemmänkin; hän oli kohtuullinen laskuissaan ja nopea maksuissaan; lisäksi oli hänellä oivallinen viinikellari, terävä äly ja kaunis tytär. Sitten Southwarkin »Asetakin» isännän, vanhan Harry Baillien aikojen ei kukaan ollut Giles Goslingia paremmin osannut miellyttää kaikenlaatuisia vieraita; ja niin suuri oli hänen kuuluisuutensa, että jokainen, joka kävi Cumnorissa kastamatta kaulaansa iloisessa »Mustassa Karhussa», osoitti olevansa täydelleen välinpitämätön matkustajanmaineestaan. Yhtä hyvin olisi joku maalainen saattanut palata Lontoosta kuningasta tai kuningatarta näkemättä. Cumnorilaiset olivatkin ylpeitä majatalonsa isännästä, ja heidän majatalonsa isäntä oli ylpeä talostaan, juomatavaroistaan, tyttärestään ja itsestään.
Tälle kunnon miehelle kuuluvan majatalon pihassa laskeutui muuan matkustaja illan hämärtyessä satulasta, antoi hevosensa, joka näytti kulkeneen pitkän matkan, tallirengin huostaan ja teki erinäisiä kysymyksiä, jotka herättivät seuraavan keskustelun iloisen »Mustan Karhun» palvelijain välillä.
»Hohoi! Jussi Juomanlaskija!»
»Entä sitten, Wiljami Varsanharjaaja?» vastasi väljään nuttuun, palttinakaatioihin ja viheriään esivaatteeseen puettu tappimies, näyttäytyen puoliksi ovessa, joka ilmeisesti johti johonkin ulkokellariin.
»Täällä muuan herrasmies tiedustelee, lasketko Sinä hyvää olutta», jatkoi tallirenki.
»Peijakaspa minut muutoin perisi», vastasi juomanlaskija, »koska meidän ja Oxfordin väliä on vain neljä peninkulmaa. — Totta maarian: ell'ei minun olueni kajahtaisi ylioppilasten päähän, niin kajahtaisipa pian minun kallooni heidän tinatuoppinsa.»
»Sanotteko sitä oxfordilaiseksi todistelu-opiksi?» puuttui puheeseen vieras, joka nyt oli hellittänyt hevosensa suitsista, paraillaan lähestyen majatalon ovea, missä häntä tuli ottamaan vastaan Giles Gosling itse kaikessa pyylevyydessään.
»Todistelu-opistako Te täällä puhutte, herra Vieras?» virkkoi isäntä; »no, jos niin on laita, niin huomatkaapa tämä iskevä johtopäätelmä:
»Hevonen talliin heinille,
Herra lieden luo viinille.»