»Voi niin olla, herra Varney», myönsi Foster, »mutta saattaapa hän joutua ajattelemaan, että jos asia olisi vain Teistä riippunut, olisitte Te pistänyt kukan niin huolimattomasti lakkiin, että ensimäinen intohimojen vaihtelevan tuulen puuskaus olisi puhaltanut tuon satakaunoraukan kaikkeen maailmaan.»
»Hänen tulisi huomata», sanoi Varney hymyillen, »että totinen uskollisuus herraani ja käskijääni kohtaan esti minua ensimmältä neuvomasta avioliittoa — ja että minä kuitenkin sitä neuvoin, kun näin, ett'ei hän tyyntynyt ilman, ilman siunausta tai juhlamenoja — miten niitä nyt nimitätkään, Anton?»
»Mutta hän pitää Teille vihaa vielä toisestakin syystä», virkkoi Foster; »ja minä sanon sen Teille, jotta osaatte pitää ajoissa varanne. — Hän ei suinkaan haluaisi kätkeä loistettansa tämän vanhan luostarin pimeään lyhtyyn, vaan tahtoisi paistaa kreivittärenä kreivitärten joukossa.»
»Sangen luonnollista, varsin oikein», vastasi Varney; »mutta mitä minä sille voin? — hän paistakoon sarven tai kristallin läpi, aina miten herraani miellyttää, minun ei siihen tule mitään.»
»Hän luulee Teillä olevan airon tälläkin puolella venettä, herra Varney», vastasi Foster, »ja että Te voitte auttaa asiaa tai kaataa, aina miten vain suvaitsette. Sanalla sanoen: hän laskee sen yksinäisyyden ja eristyneisyyden, missä häntä pidetään, Teidän salaisten neuvojenne ja minun ankaran kohteluni ansioksi; ja niin rakastaa hän meitä molempia niin kuin tuomittu rakastaa tuomariaan ja vankilansa vartijaa.»
»Hänen täytyy pitää meistä enemmän, ennenkuin hän täältä lähtee, Anton», vastasi Varney. »Jos minä painavien syiden takia olen neuvonut säilyttämään häntä täällä jonkun aikaa, niin voin minä myöskin neuvoa, että hänet tuodaan ihmisten ilmoille täydessä loistossaan. Mutta olisinhan hullu, minä, joka olen niin lähellä herraani, jos niin tekisin silloinkin, kun hän vielä olisi viholliseni. Paina tilaisuuden tarjoutuessa tämä totuus hänen mieleensä, Anton, niin kyllä minä taas kehun Sinua hänen kuultensa ja kohotan arvoasi hänen silmissään. — Niinkuin Sinä minulle, niin minä Sinulle — se sananparsi pitää paikkansa koko maailmassa. — Rouvan täytyy oppia tuntemaan ystävänsä ja havaitsemaan, kuinka mahtavia he ovat hänen vihamiehinään. — Sillävälin vartioi häntä tarkasti, mutta kuitenkin kaikella sillä ulkonaisella huomaavaisuudella, minkä Sinun karkea luontosi suinkin sallii. Sinun yrmy katsantosi ja verikoiraluonteesi sopivat mainiosti; Sinun tulisi kiittää niistä Jumalaa, ja niin tulisi herrammekin; sillä milloin tahansa on tehtävä jotakin tylyä tai kovasydämistä, niin teet Sinä sen aivan kuin oman luonnollisen petomaisuutesi vaikutuksesta, etkä käskystä, ja niin säästyy herramme moitteista ja häpeästä. — Mutta kuule — ovelle kolkutetaan — katso akkunasta — älä päästä ketään sisään — tämä olisi paha ilta häirittäväksi.»
»Kolkuttaja on sama mies, josta puhuimme ennen päivällistä», sanoi
Foster, katsahdettuaan akkunanraosta, »Mikael Lambourne.»
»Ah, päästä hänet kaikin mokomin sisään», sanoi hovimies, »hän tuo uutisia vieraastaan — meidän on hyvin tärkeätä tietää, mitä Edmund Tressilian puuhaa. — Päästä hänet sisään, sanon minä, mutta älä tuo häntä tänne — tulen kohta luoksenne päämunkin kirjastoon.»
Foster lähti huoneesta, ja hovimies, joka jäi sinne yksikseen, mitteli lattiaa moneen kertaan, syviin ajatuksiin vaipuneena, käsivarret ristissä rinnalla, kunnes hän lopulta purki mietteitään muutamin katkonaisin sanoin, joita olemme hieman laventaneet ja yhdistelleet, tehdäksemme hänen yksinpuhelunsa lukijalle ymmärrettäväksi.
»Se on totta», sanoi hän, äkkiä pysähtyen ja laskien oikean kätensä pöydälle, jonka ääressä he olivat istuneet, »tuo typerä tolvana käsitti pelkoni koko syvyyden, enkä minä kyennyt sitä häneltä salaamaan. — Amy Robsart ei pidä minusta — tahtoisinpa sen olevan yhtä totta kuin ett'en minä pidä hänestä! — Hullu mikä olinkin, kun rupesin häntä itselleni toivomaan, kun järki käski minun pysyä vain herrani uskollisena apulaisena! — Ja tämä onneton erehdys on tehnyt minut hänestä riippuvaisemmaksi kuin viisas mies mielellään olisi paraastakaan punanaamaisesta Eevan tyttärestä. Siitä hetkestä alkaen, jolloin minun oveluuteni astui niin tuhoisan harha-askeleen, en voi katsella häntä ilman niin omituisesti sekautunutta pelkoa, vihaa ja rakkautta, ett'en tiedä, omakseniko hänet ottaisin vai perikatoonko syöksisin, jos se olisi vallassani. Mutta hän ei saa poistua tästä piilopaikasta, ennen kuin minä olen selvillä siitä, millä kannalla asiat ovat. Herrani etu — ja se on minunkin etuni — sillä jos hän kukistuu, kaadun minäkin hänen mukanaan — vaatii tämän alhaisen avioliiton salaamista — enkä minä sitä paitsi suinkaan halua tarjota tuolle naikkoselle käsivarttani hänen kiivetäkseen kunniaistuimelleen, jotta hän sitten painaisi jalkansa niskalleni, kun olisi sille mukavasti asettunut. Minun täytyy herättää mielenkiintoa hänessä, joko sitten rakkauden tai pelon avulla — ja kukapa tietää, vaikka minä siten saisin mitä suloisimman, iskevimmän koston hänen entisestä ylenkatseestaan? — se olisi tosiaankin hovimiehen taidon mestarinäyte! — Kunhan minä vain ensin pääsen hänen neuvonantajakseen — kunhan hän vain ensin uskoo minulle yhdenkin salaisuuden, koskekoonpa se sitten vaikka vain hamppuvarpusen pesän ryöstöä, niin silloin, kaunis kreivitär, olet Sinä minun!» Hän asteli jälleen vaijeten huonetta edes ja takaisin, pysähtyi, täytti viinimaljan ja joi sen pohjaan, ikäänkuin mielensä kuohuntaa tyynnyttääkseen; ja mutisten: »Nyt kysytään suljettua sydäntä ja avonaista, kirkasta katsantoa», poistui hän huoneesta.