Kreivitär Amy — sillä tähän arvoon oli hänet koroittanut hänen salainen, vaikkakin juhlallisesti toimitettu avioliittonsa Englannin mahtavimman kreivin kanssa — oli siis jonkun aikaa liehunut huoneesta huoneeseen, ihaillen jokaista uutta näytettä rakastajansa ja puolisonsa mausta, ja tuntien tämän ihastuksensa yhä kasvavan siitä ajatuksesta, että kaikki, mitä hän katseli, oli yhtä samaa loppumatonta todistusta hänen hellästä ja hartaasta rakkaudestaan. — »Miten kauniita ovatkaan nämä verhot! — Miten luonnollisia nämä maalaukset, nehän aivan elävät! — Kuinka sirosti muovailtu onkaan tämä hopeakalusto, jonka takia luulisi kaikki Espanjan laivat ryöstetyn valtamerillä! — Ja ah, Janet!» huudahteli hän yhä uudestaan ja uudestaan Anton Fosterin tyttärelle, läheisimmälle palvelijattarelleen, joka yhtä uteliaana mutta hieman ankarammin ihastustansa hilliten seurasi emäntäänsä — »Ah, Janet! miten paljon ihanampaa onkaan sentään ajatella, että hän on koonnut kaiken tämän komeuden tänne rakkaudesta minuun! ja että vielä tänä iltana — juuri tänä iltana, joka pimenee pimenemistään — minä saan kiittää häntä enemmän siitä rakkaudesta, joka on luonut tämän sanoin kuvailemattoman onnelan, kuin kaikista sen ihmeistä.»
»Jumalaa on etusijassa kiitettävä», sanoi soma puritanilaistyttö, »Häntä, joka antoi Teille, valtijattareni, hellän ja huomaavaisen puolison, jonka rakkaus on taas tehnyt niin paljon hyväksenne. Minäkin olen tehnyt kaiken heikon voitavani. Mutta jos Te juoksette sillä tavalla huoneesta huoneeseen, haihtuu käherrysrautojeni ja neulojeni työ kuin akkunan jääkukat auringon noustessa korkeammalle.»
»Olet oikeassa, Janet», sanoi nuori, kaunis kreivitär, pysähtyen äkkiä hurmautuneen ihastuksensa hyppelevästä kulusta ja asettuen tarkastelemaan itseään kiireestä kantapäähän suuressa kuvastimessa, sellaisessa, ett'ei hän moista ollut koskaan nähnyt ja ett'ei useata sen vertaista totisesti ollut kuningattarenkaan palatsissa. — »Olet oikeassa, Janet!» vastasi hän, nähdessään hyvin anteeksiannettavalla itsetyytyväisyydellä jalon kuvastimen heijastavan suloja, jollaisia harvoin näytettiin sen sileälle, kiiltävälle pinnalle; »minä muistutan pikemminkin jotain maitotyttöä kuin kreivitärtä, näine kiireisen juoksun punaamine poskineni ja kaikkine näine ruskeine kiharoineni, joita Sinä yrittelit laittaa järjestykseen, mutta jotka nyt taas liehuvat villeinä kuin karsimattoman viiniköynnöksen vesat. — Kaularöyhelönikin on rypistynyt ja paljastaa kaulan ja rinnan laveammalti kuin on säädyllistä ja sopivaa. — Tule, Janet — me pukeudumme juhla-asuun — me menemme vierashuoneeseen, hyvä tyttöseni, ja Sinä saat pakottaa nämä kapinalliset kiharat järjestykseen ja vangita pitsein ja palttinoin tämän liian korkeana aaltoilevan rinnan.»
He menivät siis vierashuoneeseen, missä kreivitär pilaillen heittäytyi maurilaisille pieluksille, puolittain istuvaan, puolittain makaavaan asentoon, puoliksi omiin ajatuksiinsa vaipuneena, puoliksi kuunnellen kamarineitonsa rupattelua.
Sellaisena kuin hän siinä loikoi, hienoilla, älykkäillä kasvoillaan huolettomuuden ja odotuksen ilme, olisit saanut etsiä meret ja maat löytääksesi mitään puoliksikaan niin ilmeikästä ja miellyttävää. Hänen tummanruskeassa tukassaan kimalteleva jalokiviseppele ei vetänyt kirkkaudessa vertoja hänen erinomaisen hienosti kaareutuvain, kepeiden, ruskeain kulmakarvojen varjostamille pähkinänruskeille silmilleen, joita samanväriset pitkät ripset reunustivat. Ankara liike, jossa hän äsken oli ollut, hänen kiihkeä odotuksensa ja tyydytetty turhamaisuutensa levittivät väkevän hehkun hänen hienoille kasvoilleen, joita joskus muulloin olisi moitittu (sillä kauneudella samoin kuin taiteillakin on omat turhantarkat arvostelijansa) liian kalpeiksi. Hänen kaulanauhansa, saman, jonka hän juuri oli lemmenlahjana saanut puolisoltaan, maidonvalkoiset helmet eivät puhtaudessa kyenneet kilpailemaan hänen hampaittensa ja hänen hipiänsä kanssa, paitsi missä riemastuksen ja tyytyväisyyden hehku oli värittänyt kaulan kepeän punertavaksi. — »No, anna nyt toimeliaiden sormiesi levätä, Janet», sanoi hän kamarineidolleen, joka yhä innokkaasti puuhaili hänen tukkaansa ja pukuansa kuntoon. — »Anna jo olla, sanon minä — minun täytyy tavata isääsi ennen herrani saapumista, ja myöskin Rikhard Varneytä, jota herrani pitää niin suuressa arvossa — vaikka minä voisinkin kertoa asioita, jotka piankin syöksisivät hänet herrani suosiosta.»
»Oi, älkää sitä tehkö, hyvä emäntäni!» huudahti Janet; »jättäkää hänet Jumalan haltuun, Hän kyllä rankaisee rikolliset ajallansa; vaan älkää Te vain millään tavoin asettuko Varneyn tielle, sillä hänellä on niin kokonaan herramme korva vallassaan, että harvat ovat menestyneet, jotka ovat vastustaneet hänen aikeitaan.»
»Ja keneltä olet Sinä tätä kuullut, rehellinen Janetini?» kysyi kreivitär; »ja miksi pitäisi minun menettelemän niin varovaisesti niin halvan miehen suhteen kuin Varneyn, minun, joka olen hänen käskijänsä ja herransa puoliso?»
»Niin, rouva», vastasi Janet Foster, »Teidän Armonne ymmärtää kyllä asian paremmin kuin minä. — Mutta minä olen kuullut isäni sanovan, että hän mieluummin haluaisi osua nälkäisen suden tielle kuin häiritä Rikhard Varneyn tuumia. — Ja hän on usein varoittanut minua antautumasta mihinkään tekemisiin hänen kanssaan.»
»Isäsi on oikeassa Sinuun nähden, tyttöseni», vastasi rouva, »ja minä olen vakuutettu siitä, että hän sillä tarkoittaa Sinun parastasi. Sääli vain, että hänen kasvonsa ja esiintymistapansa niin huonosti sopivat hänen todellisiin tarkoituksiinsa — sillä minä uskon hänen tarkoitusperiensä lopultakin olevan rehellisiä.»
»Älkää sitä epäilkö, kunnioitettava rouva», vastasi Janet, — »älkää epäilkö isäni tarkoittavan hyvää, vaikka hän onkin yksinkertainen mies, ja vaikka hänen karkea näkönsä saattaakin hänen sydämensä valehtelijaksi.»