»En minä sitä epäilekkään, tyttöseni, vaikkapa vain Sinun takiasi; ja kuitenkin ovat hänen kasvonsa sellaiset, että ihmiset vapisevat ne nähdessään. — Luulenpa, ett'ei äitisikään, Janet — no, anna sen käherrysraudan nyt jo olla rauhassa — voinut katsoa häneen vapisematta.»
»Jos niin olisi ollutkin, rouva», vastasi Janet Foster, »olisi äidilläni kyllä ollut niitä, jotka olisivat pitäneet hänestä arvonsamukaista huolta. Mutta vapisittehan ja punastuittehan Tekin, kunnioitettava rouva, äsken, kun Varney toi kirjeen herraltanne.»
»Sinä rupeat rohkeaksi, neitokaiseni!» sanoi kreivitär, nousten pieluksilta, joilla hän oli puoliksi palvelijattarensa syliin vaipuneena loikoillut. — »Tiedä, että on vapisemisen syitä, joilla ei ole mitään tekemistä pelon kanssa. — Mutta, Janet», lisäsi hän, yht'äkkiä taas heittäytyen sille hyvänsävyiselle ja tuttavalliselle tuulelle, joka oli hänelle ominaista, »usko minua: minä tahdon tehdä kaiken voitavani isäsi hyväksi, sitäkin mieluummin, kun Sinä, sydänkäpyseni, olet hänen lapsensa. — Ah! Ah!» jatkoi hän äkkinäisen surumielisyyden levitessä hänen ilmeikkäille kasvoilleen ja kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, »minä otan sitäkin mieluummin osaa Sinun hellän sydämesi huoliin, kun minun oma isäraukkani ei vielä tiedä mitään kohtalostani ja kun sanotaan hänen olevan sairaana ja huolissaan minun, arvottoman, takiani! — Mutta pian minä hänet ilostutan — tieto onnestani ja ylenemisestäni tekee hänet nuoreksi jälleen. — Ja jotta sitä pikemmin saisin hänet iloiseksi», hän pyyhkieli silmiään näin puhuessaan — »täytyy minun itsenikin olla iloinen. — Puolisoni ei saa luulla minua kiittämättömäksi hänen hyvyydestään eikä nähdä minua surullisena silloin, kun hän niin pitkän ajan kuluttua varastaa hetkisen, käydäkseen katsomassa erakkoaan. Ole iloinen, Janet — yö lähenee, ja herrani tulee pian. — Kutsu isäsi tänne, ja Varney myöskin. — Minä en kanna kaunaa heille kumpaisellekaan; ja vaikka minulla ehkä olisi syytä olla heille vihoissani, niin on oleva kokonaan heidän oma syynsä, jos minun kauttani milloinkaan tunkeutuu valitus heistä kreivin korvaan. — Kutsu heidät tänne, Janet.»
Janet Foster totteli emäntänsä käskyä; muutamien minuuttien kuluttua astui Varney vierashuoneeseen täydellisen hovimiehen miellyttävällä luontevuudella ja kasvot pilvettöminä, hovimiehen, joka on tottunut ulkonaisen kohteliaisuuden varjoon peittämään omat tunteensa ja ottamaan selvää muiden mielen liikkeistä. Anton Foster rähmästeli huoneeseen hänen jäljestään, ja hänen luonnollinen synkkä ja inhoittava ulkomuotonsa näytti tulevan sitäkin vastenmielisemmäksi, kun hän koetti kömpelösti salata sitä pelon ja vihan sekaista neuvottomuutta, joka hänet valtasi kreivittären nähdessään, kreivittären, jota hän oli tähän asti niin ankarasti kohdellut, mutta joka nyt seisoi siinä hänen edessään niin komeasti puettuna ja varustettuna niin monilla todisteilla puolisonsa suuresta rakkaudesta. Se kankea kumarrus, jonka hän teki pikemmin kreivittäreen päin kuin kreivittärelle, tunnusti koko asian — sitä sopi verrata kumarrukseen, jonka rikollinen suorittaa tuomarilleen, äkkiä tunnustaessaan syyllisyytensä ja rukoillessaan armoa — joka on samalla hävytön ja kömpelö yritys puolustautua tai hankkia lievennystä, rikoksen tunnustus ja laupeuden anomus.
Varney, joka aatelisen sukuperänsä nojalla oli astunut huoneeseen ennen Anton Fosteria, osasi paremmin sanoa sanottavansa ja varmemmin ja miellyttävämmin kuin hän.
Kreivitär tervehtikin häntä näennäisen sydämellisesti, mikä tuntui ilmaisevan hänen täydellisesti antaneen anteeksi kaiken sen, mitä hänellä mahdollisesti oli ollut valittamista Varneyta vastaan. Hän nousi istuimellaan, läheni häntä kaksi askelta, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: »Herra Rikhard Varney, Te toitte minulle tänä aamuna niin mieluisia uutisia, että minä pelkään hämmästyksen ja riemun saaneen minut unohtamaan herrani ja puolisoni kehoituksen kohdella Teitä kaikella kunnioituksella. Me tarjoamme Teille, herra, kätemme sovinnon merkiksi.»
»Minä olen arvoton koskettamaan sitä muulla tavoin», sanoi Varney, laskeutuen toiselle polvelleen, »kuin niinkuin alamaisen tulee kunnioittaa hallitsijatartansa.»
Hän kosketti huulillaan näitä kalliiden sormusten ja jalokivien peittämiä kauniita, hoikkia sormia; sitten nousi hän ylös ja aikoi viehättävän kohteliaasti taluttaa hänet kunnia-istuimelle, kun kreivitär sanoi: »Ei, hyvä herra Rikhard Varney, minä en asetu sille paikalle, ennenkuin herrani itse johtaa minut sinne. Minä olen toistaiseksi vain valekreivitär, enkä minä halua anastaa oikeata arvoani, ennenkuin se, joka on minut siihen koroittanut, myös oikeuttaa minut sitä julkisesti kantamaan.»
»Minä toivon, kunnioitettava rouva», puuttui nyt Foster puheeseen, »ett'en minä täyttäessäni herrani ja Teidän puolisonne käskyjä mitä nyt tulee esimerkiksi Teidän vartioimiseenne ja muuhun sellaiseen, ole vetänyt päälleni Teidän vihastustanne, koska minä tein vain velvollisuuteni sekä Teitä että minun herraani kohtaan; sillä taivas, kuten Pyhässä Raamatussa sanotaan, on asettanut miehen vaimon pääksi — luullakseni kuuluu se paikka jotenkin niin, tai ainakin sinnepäin.»
»Minulle on nyt valmistettu niin iloinen yllätys, herra Foster», vastasi kreivitär, »ett'en voi muuta tehdä kuin antaa anteeksi sen ankaran uskollisuuden, joka sulki minut näistä huoneista siksi kunnes ne olivat muuttuneet näin uusiksi ja komeiksi.»