»Niin, rouva», virkkoi Foster, »siihen on hautunut monikin kirkas kolikko; ja jott'ei enempää kulutettaisi kuin mikä on aivan välttämätöntä, jätän minä Teidät herrani saapumiseen asti kunnon herra Rikhard Varneyn pariin, jolla luullakseni on jotakin puhuttavaa Teille jalolta herraltanne ja puolisoltanne. — Janet, tule mukanani katsomaan, onko kaikki järjestyksessä.»
»Ei, herra Foster», sanoi kreivitär, »me tahdomme tyttärenne jäävän tänne luoksemme, ja saa hän väistyä sivummalle siinä tapauksessa, että Varneylla on minulle jotakin asiaa herraltani.»
Foster suoritti kömpelön kumarruksensa ja lähti huoneesta sen näköisenä, kuin äkäilisi hän siitä tuhlaavasta komeudesta, jota oli käytetty hänen aution ja rappeutuneen talorähjänsä muuttamiseksi aasialaiseksi palatsiksi. Hänen mentyään otti Janet ompelupuitteensa ja asettui huoneen perälle, sillä välin kun Rikhard Varney syvällä, nöyrällä kohteliaisuudella etsi matalimman jakkaran, minkä löysi, istuutui sen pieluskasan sivulle, jolle kreivitär oli uudestaan laskeutunut ja viipyi siinä asennossa kotvan aikaa, puhumatta sanaakaan, silmät maahan luotuina.
»Minä luulin, herra Varney», virkkoi vihdoin kreivitär, nähtyään, ett'ei hän ollut halukas alkamaan keskustelua, »Teillä olevan jotakin puhuttavaa herraltani ja puolisoltani; niin ainakin ymmärsin herra Fosterin ja siksi lähetin kamarineitonikin syrjemmälle. Jos olen erehtynyt, kutsun minä hänet luokseni jälleen; sillä hänen neulansa ei ole vielä niin täysin varma laaka- ja ristipistoissa, ett'ei hän tarvitsisi minun ylivalvontaani.»
»Rouva», vastasi Varney, »Foster ymmärsi osittain väärin minun tarkoitukseni. Ei jalolta puolisoltanne ja minun kunnioitetulta ja korkea-arvoiselta herraltani ole minulla Teille sanomia tuotavana, vaan hänestä tunnen minä tarvitsevani puhua, niin, olevani pakotettu puhumaan.»
»Aihe on hyvin tervetullut, herra», sanoi kreivitär, »koskekoonpa se sitten minun jalon puolisoni sanomia tai häntä itseään. Mutta lausukaa sanottavanne lyhyesti, sillä odotan joka hetki hänen tuloaan.»
»Lyhyesti sitten, rouva», vastasi Varney, »ja rohkeasti; sillä minun asiani vaatii sekä kiirutta että rohkeutta. — Te tapasitte tänään Tressilianin?»
»Niin tapasinkin, herra, ja mitä sitten?» vastasi kreivitär hieman terävästi.
»Ei mitään, mikä minua koskisi, rouva», vastasi Varney nöyrästi. »Mutta luuletteko, kunnioitettava rouva, herranne kuulevan sen uutisen yhtä tyynellä mielin?»
»Ja miks'ei kuulisi? — Minulle yksin oli Tressilianin käynti tukala ja tuskallinen, koska hän toi sanoman hyvän isäni sairaudesta.»