»Isänne sairaudesta, rouva!» hämmästyi Varney. »Sepä on sitten äkkiä tullut — hyvin äkkiä; sillä sanansaattaja, jonka herrani käskystä lähetin matkaan, tapasi sen kunnon ritarin metsästysretkeltä, huutelemassa koirilleen yhtä iloisen pontevasti kuin ennenkin. Luulenpa Tressilianin kokonaan keksineen sen uutisen. — Hänellähän on syynsä, kuten Te, rouva, hyvin tiedätte, kaikin tavoin häiritä Teidän nykyistä onneanne.»
»Te teette hänelle vääryyttä, herra Varney», vastasi kreivitär kiivaasti, — »Te teette hänelle katkeraa vääryyttä. Hänellä on maailman suorasukaisin, avonaisin, jaloin sydän. Paitsi kunnioitettavaa herraani en tunne ketään, jolle petollisuus olisi vastenmielisempi kuin Tressilianille.»
»Pyydän anteeksi, rouva», virkkoi Varney, »tarkoitukseni ei ollut tehdä sille herralle mitään vääryyttä. — Enhän tiennyt, kuinka läheltä hänen asiansa Teitä koskee. Mies saattaa erinäisissä tilaisuuksissa jonkun jalon ja kunniallisen tarkoituksen tähden verhota totuuden, sillä jos se aina ja joka paikassa puhuttaisiin suoraan, ei tässä maailmassa voisi elää.»
»Teillä on hovimiehen omatunto, herra Varney», sanoi kreivitär, »eikä Teidän totuudenrakkautenne tule luullakseni panemaan minkäänlaisia esteitä menestymisellenne maailmassa, sellaisena kuin se nyt kerran on. — Mutta mitä Tressilianiin tulee — niin täytyy minun olla häntä kohtaan oikeudenmukainen, sillä minä olen tehnyt hänelle suurta vääryyttä, kuten Te niin erinomaisen hyvin tiedätte. Tressilianin omatunto on toista tekoa. — Maailma, josta puhuitte, ei voi tarjota mitään, joka voisi houkutella hänet totuuden ja kunnian tieltä; ja yhtä vähän voisi hän elää siinä maailmassa maineensa tahrattuna kuin kärppä valitsisi asunnokseen saastaisen hillerin luolan. Siksipä isäni häntä rakastikin — siksipä olisin minäkin häntä rakastanut — jos olisin voinut. — Ja nyt tässäkin tapauksessa, tietämätön kun hän oli avioliitostani ja puolisostani, näyttivät hänestä syyt, jotka vaativat minun poistumistani tästä talosta, olevan niin pakottavia, että minä uskon hänen paljon liioitelleen isäni sairautta ja että minun nähdäkseni Teidän iloisemmat uutisenne ovat totuudenmukaisempia.»
»Uskokaa vain, rouva, niin ne ovatkin», vastasi Varney; »minä en suinkaan pyri viimeiseen asti taistelemaan tuon alastoman hyveen, totuuden, puolesta. Minä suostun varsin kernaasti siihen, että sen suloja hieman hunnulla verhotaan, vaikkapa vain säädyllisyyden nimessä. Mutta Teidän täytyy ajatella huonompaa minun päästäni ja sydämestäni kuin sopisi miehelle, jota jalo herrani suvaitsee kutsua ystäväkseen, jos otaksutte minun saattavan tahallani ja tarpeettomasti uskotella Teidän Armollenne valhetta, joka voi käydä niin pian selville ja joka koskee Teidän onneanne.»
»Herra Varney», sanoi kreivitär, »minä tiedän herrani kunnioittavan Teitä suuresti ja pitävän Teitä luotettavana ja taitavana oppaana sillä valtamerellä, missä hän on nostanut niin korkean ja niin uhkarohkean purjeen. Älkää sentähden luulko minun ajatelleen pahaa Teistä, vaikka lausuinkin totuuden Tressilianin puolustukseksi. — Minähän olen, kuten Te hyvin tiedätte, kasvatettu maalla, ja minä pidän enemmän suorasta maalaistotuudesta kuin hovikohteliaisuuksista; mutta minun täytyy kai asemani mukana muuttaa myöskin tapani.»
»Totta, rouva», virkkoi Varney hymyillen, »ja vaikka nyt puhuittekin leikillänne, niin eipä totta tosiaan olisi pahemmaksi, vaikka Teidän äskeinen sananne olisikin jossain yhteydessä vakavan tarkoituksenne kanssa. — Hovinainen — olkoonpa vaikka jaloinkin — hyveisinkin — moitteettominkin niistä, jotka ympäröivät kuningattaremme valta-istuinta — olisi visusti kavahtanut lausumasta totuutta, tai sitä, mitä hän totuudeksi luulee, hyljätyn kosijansa ylistykseksi jalon puolisonsa palvelijan ja uskotun kuullen.»
»Ja miks'en minä saisi», sanoi kreivitär, maittamattomuuttaan hehkuen, »tehdä oikeutta Tressilianin hyville avuille puolisoni ystävän kuullen — puolisoni itsensä kuullen — koko maailman kuullen?»
»Ja aikooko nyt Teidän Armonne», kysyi Varney, »yhtä avoimesti tänä iltana kertoa jalolle herralleni ja Teidän puolisollenne, että Tressilian on löytänyt Teidän niin tarkasti maailmalta salatun oleskelupaikkanne ja että hän on keskustellut kanssanne?»
»Vähääkään epäröimättä», vastasi kreivitär. »Se on oleva ensimäinen asia, minkä hänelle kerron, ja minä lisään siihen jokaisen sanan, minkä Tressilian lausui ja minkä minä vastasin. Minä kyllä siten puhun omiksi häpeikseni, sillä Tressilianin moitteet, vaikkeivät ne olleetkaan niin ansaittuja kuin hän luuli, eivät kuitenkaan olleet aivan aiheettomia. — Puhuminen tulee sentähden olemaan minulle vaikeaa, mutta minä puhun sittenkin, ja minä puhun kaikki.»