»Teidän Armonne tekee tietysti niinkuin häntä miellyttää», vastasi Varney; »mutta minusta nähden olisi yhtä hyvä, koska nyt ei kerran mikään seikka vaadi niin suoraa selitystä, säästää itseltänne se tuska ja jalolta herraltani se levottomuus ja herra Tressilianilta se vaara, johon hän ilmeisesti joutuu, kun hänen suhteensa asiaan otetaan lähemmin pohdittavaksi.»
»Minä en voi huomata ainoatakaan näistä peloittavista seurauksista», vastasi rouva lujasti, »ell'eihän otaksuta ylevän herrani hautovan ajatuksia, joiden minä varmasti uskon ikiajoiksi pysyvän poissa hänen jalosta sydämestään.»
»Olkoon minusta kaukana moinen otaksuma», sanoi Varney. — Ja sitten lisäsi hän hetkisen kuluttua, joko sitten todellisella tai teeskennellyllä suoruudella, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta liehittelevästä kohteliaisuudestaan: — »Kuulkaa, rouva, minä näytän Teille, että hovimies uskaltaa puhua totuuden yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, vaikkapa se sitten koskisikin niiden parasta, joita hän kunnioittaa ja pitää arvossa, niin, vaikkapa se syöksisi hänet itsensäkin vaaraan.» — Hän pysähtyi, ikäänkuin odottaen käskyä tai ainakin lupaa jatkaa, mutta kun rouva oli vaiti, puuttui hän uudelleen puheeseen, vaikkakin ilmeisesti sangen varoen. »Katsahtakaa ympärillenne, jalo rouva», sanoi hän, »ja huomatkaa nämä suojamuurit, jotka ympäröivät tätä kartanoa, se ankara salaperäisyys, jolla Englannin kirkkain jalokivi kätketään ihailevilta katseilta. Nähkää, kuinka tarkasti Teidän jokaista askeltanne valvotaan ja jokaista liikettänne rajoitetaan tuon Foster-tolvanan viittauksesta. Havaitkaa kaikki tämä, ja päättäkää itse, mikä siihen voi olla syynä.»
»Herrani tahto», vastasi kreivitär; »eikä minun tule etsiä mitään muuta syytä.»
»Hänen tahtonsa tosiaankin», vastasi Varney; »ja hänen tahtonsa syntyy rakkaudesta, joka on sen esineen arvoinen. Mutta jos kenellä on aarre ja jos hän pitää sitä suuressa arvossa, haluaisi hän usein, sikäli kuin hän sitä aarrettaan arvostaa, suojata sitä muiden saaliinhimolta.»
»Mitä hyödyttää kaikki tämä puhe, herra Varney?» oli rouvan vastaus;
»Te haluatte saada minut uskomaan jaloa herraani mustasukkaiseksi. —
Jos otaksuisimmekin, että niin olisi asianlaita, niin kyllä minä osaan
mustasukkaisuuden parantaa.»
»Tosiaanko, rouva!» huudahti Varney.
»Se käy siten», vastasi rouva, »että minä aina puhun herralleni totuuden; että minä aina pidän mieleni ja ajatukseni hänen edessään niin puhtaina kuin tuo kiilloitettu kuvastin tuossa; niin että kun hän katsahtaa sydämeeni, näkee hän siellä vain omien piirteidensä heijastuksen.»
»Minä olen mykkä, rouva», vastasi Varney; »ja kun ei minulla ole mitään syytä huolehtia Tressilianista, joka vuodattaisi sydänvereni, jos voisi, niin taivun minä helposti siihen, mikä saattaa kohdata sitä herraa, kun Teidän suora tunnustuksenne ilmaisee hänen rohjenneen tunkeutua Teidän yksinäiseen asuinpaikkaamme. — Te, joka tunnette herrani paljoa paremmin kuin minä, voitte myös arvata, jättääkö hän moisen loukkauksen kostamatta.»
»Ei, jos minun täytyisi ajatella olevani syynä Tressilianin perikatoon», sanoi kreivitär, — »minun, joka olen jo tuottanut hänelle niin paljon tuskaa, olisin mieluummin vaiti. — Ja kuitenkin: mitä se hyödyttäisi, koska hänet näki Foster ja luullakseni vielä joku muukin? — Ei, ei, Varney, älkää enää sitä vaatiko. Minä kerron koko asian herralleni, ja minä puolustan Tressilianin hulluutta niin taitavasti, että puolisoni jalo sydän pikemmin taipuu häntä auttamaan kuin rankaisemaan.»